Kaustisen seurakunta 150 vuotta juhlaesitelmä.

Esitelmä Kaustisen seurakunnan 150-vuotisjuhlassa Kaustisen kirkossa 30.10.2016. Tekijä: fil. tri, rovasti Raimo Aspfors

 KAUSTINEN –  KAPPELISTA ITSENÄISEKSI SEURAKUNNAKSI

Ennen seurakunnan itsenäistymistä vuonna 1866 Kaustinen oli toiminut kappeliseurakuntana lähes 100 vuotta. Kirkollisen toiminnan kannalta täällä Kaustisella merkittävä ajankohta oli syyskuun 12 päivä vuonna 1776, kun valtakuntamme silloinen päämies Kustaa III allekirjoitti kuninkaallisella sinetillä varustetun armollisen päätöksen, jossa kaustislaisten anomukseen kirkon rakentamisesta Kappelinkankaalle, kappelioikeuksista ja omasta papista vastattiin myönteisesti. Kirkonarkistossa säilytettävässä arvokkaassa asiakirjasta selviää hyvin ja seikkaperäisesti silloisten kaustislaisten anomuksen sisältö ja harras pyyntö majesteetille. Lainaan kuninkaallista lupakirjettä: ”Seurakuntajakoa on perusteltu sillä, että se saattaa sielunhoidon helpommin järjestettäväksi ja paremmalle kannalle monien kylän asukkaiden kohdalla. Useat kylän taloista ovat näet yli kahden peninkulman päässä Ylivetelin kappelin kirkosta, jonne myös tiet ovat sangen vaikeakulkuisia, mistä syystä vanhusten ja lasten on hankala saapua jumalanpalveluksiin.” Kustaa III allekirjoittama kirje jatkuu: ”Lisää vaikeuksia aiheuttaa lasten kastaminen ja sairaiden luona käyminen niin pitkien matkojen takana. Sen lisäksi niiltä, jotka kykenevätkin kirkossa käymään, kuluu kirkkomatkojen tekoon paljon kallista aikaa, jonka he voisivat käyttää talojensa ja tilustensa hoitamiseen. Sitä paitsi hakijat muodostavat yhteensä 90 savua tai pienempää tilusta ja niin muodoin ovat puolet koko seurakunnasta; ja onpa Pohjanmaalla useita seurakuntia, jotka eivät ole sen suurempia.”

Kun kuningas allekirjoitti lupapaperin, kaustislaiset olivat kuuluneet vuodesta 1639 lähtien Ylivetelin kappeliin, joka oli osa Kokkolan pitäjän kirkkoherrakuntaa ja johon luonnollisesti edelleen kuuluttiin myös vuoden 1776 jälkeen. Kirkkoherra Anders Chydenius  ( 1729 – 1803), kirkkoherran virassa 1770 – 1803,  oli voimakkaasti vastustanut  kaustislaisten hanketta omasta kappelista, mutta kaustislaiset, ehkäpä hieman omapäiset, eivät halunneet jäädä toista kertaa ”nuolemaan näppejään” ja lähtivät ilman kirkkoherransa, tuomiokapitulin  eli konsistorin ja maaherran tukea suoraan kuninkaan puheille. Se oli rohkeaa ja tällä kertaa tuloksellista toimintaa. Perimätiedon mukaan kaustislaisten valtuuttamina Tukholman matkalle lähtivät Matti Matinpoika Kuorikoski, kirkonrakentajan isä, ja Erkki Matinpoika Kettu eli Rääf.  Molemmat taisivat suomen lisäksi ruotsin kielen kuten yleensäkin silloisten talokuntien asukkaat, etenkin Nikulassa ja Salonkylässä. Työ- ja kaupantekomatkoilla Kokkolaan ja Tukholmaan ruotsin kielestä oli suuri apu, se oli välttämättömyys.

Mainitsin, että vuonna 1639 kaustislaiset olivat jääneet toiseksi. Vetelin puolelle rakennettiin kirkko, vaikka kaustislaisten kyläyhteisö oli silloin Kokkolan ylimaan suurin ja vaurain. Suuren Kokkolan kirkkopitäjän esipaimenen, kirkkoherra Erik Gallen hallinnolliset ponnistelut johtivat siihen, että kirkko rakennettiin keskelle kylää eli Vetelin puolelle. Mainittakoon, että Ylivetelin kappeliin kuuluivat Vetelin ja Kaustisen lisäksi Halsuan ja Perhon kyläkunnat. Turun tuomiokapitulin päätös oli varsin luonnollinen, mutta kaustislaisia jäi asia kismittämään. Ja kaiken lisäksi Kappelinkankaalla oli näkyvissä kirkon kivijalka, jonka kaustislaiset olivat ehtineet pystyttää vuonna 1639 ennen virallisen päätöksen tulemista. Asiakirjoista ilmenee, että vielä vuonna 1738 kivijalka oli näkyvissä ja muistuttamassa kesken jääneestä hankkeesta. Erään tiedon mukaan jopa 1800-luvun alkupuolella oli nähtävissä osa vanhasta kivijalasta. Jos tieto pitää paikkansa, kirkko oli 1600-luvun alkupuolella tarkoitettu hieman eri paikkaan, ehkäpä joelle käsin enemmän.

Raimo Aspfors valotti monipuolisesti juhlivan seurakunnan syntyvaiheita. Kuva Matti Mustajärvi.

Palataan hetkeksi syksyyn 1776 ja Kustaa III lupakirjeeseen.  Sen alussa oli mielenkiintoinen kohta, jossa mainitaan, että ”Pohjanmaalta olevat Kokkolan pitäjän Ylivetelin kappelin Kaustisen kylän miehet olivat tehneet anomuksen saadakseen rakentaa kyläänsä uuden kirkon niin kutsutulle Kappelinkankaalle.” – siis Kappelinkankaalle; vuoden 1755 verotiedoissa mainitaan Kappelinpelto, joka sijaitsi vuosikymmeniä myöhemmin rakennetun kappelikirkon eli tämän kirkon kohdalla, todennäköisesti pienestä pellosta osa oli lähempänä jokea. Nimike Kappelinkangas voi olla historiallisesti huomattavasti vanhempi; nimi saattaa ajoittua aina keskiajan loppupuolelle eli 1400-luvun viimeisille vuosikymmenille tai 1500-luvun alkuun, aikaan ennen uskonpuhdistusta ja luterilaisen kirkon syntymistä.

Ilmari Wirkkalan mukaan fransiskaanimunkit pystyttivät Pyhälle Jaakobille pystytetyn kappelin tälle alueelle, tälle mäelle, kumpareen eteläiseen kärkeen ja toimittivat siinä jumalanpalveluksia roomalaiskirkon tavan mukaan. Wirkkalan piirtämässä kartassa ’Katolisen ajan pyhät paikat Kaustisella’ on Kappelinkankaan ja kappelin lisäksi näkyvissä myös Temppeliharju, joka sijoittuu kartassa Virkkalan kylän tuntumaan Perhonjoen varrelle. Kun keräsin opiskeluaikana kirkollista kansanperinnettä täältä omasta kotiseurakunnastani, Arvid Virkkala mainitsi Temppeliharjusta, että niitä oli kaksikin, lähellä toisiaan ja perimätiedon mukaan roomalaiskatollisena aikana munkit olivat vierailleet ja pystyttäneet kannettavan alttarin ja pitäneet messun. Jumalanpalveluspaikkaa ruvettiin kutsumaan kansan keskuudessa Temppelinharjuksi. Siirrettävää alttaria ja sen verhousta kutsuttiin kirkon piirissä nimellä capella. Erään tiedon mukaan siunattu alttarikivi tuotiin Kappelinkankaalta ja asetettiin capellan tuntumaan ja näin pyhä messu saattoi alkaa Temppelinharjulla, jonne joen toisen puolen asukkaat saapuivat. Tai sitten on mahdollista, että dominikaanimunkit  vierailivat Temppelinharjulla ja fransiskaanit olivat tottuneet käyttämään Kappelinkangasta.

Totta on, että vielä uskonpuhdistuksen aamunkoitteessa 1520 – 1550 ennen ns. kerjäläismunkkien toimikauden päättymistä, fransiskaanit ja dominikaanit vierailivat Turusta ja Raumalta käsin Keski-Pohjanmaalla, pitivät messuja, opettivat, hoitivat sairaita, neuvoivat uusiin käsitöihin, mm. fransujen eli franssien solmimiseen, hyötykasvien viljelemiseen, myös lääkekasvien eli yrttien. Ja otaksutaan, että tästä peräisin nimike Yrttikoski, jonka rannalla munkkien perustama yrttitarha oli aikoinaan sijainnut. Perimätiedon mukaan paikka sijaitsi lähellä Kappelinkangasta.

Veroja maksavia taloja Kaustisella oli 1540-luvulla kahdeksan (8), uudistilat tulevat tämän lisäksi. 1600-luvun alussa taloja oli 17, lisäksi pienemmät asuinrakennukset eli pirtit. Kun tullaan 1700-luvun loppupuolelle Kaustisella oli talouksia jo liki 100 ja asukkaita yhteensä n.  1200. Tarkalleen vuonna 1800 1341 henkilöä. Köyhäjoki kasvoi kylistä nopeimmin. Kun siellä oli vuonna 1791 vain kahdeksan (8) taloa, niin 70 vuotta myöhemmin eli vuonna 1860 jo 33 taloa.

Oli luonnollista, että kaustislaiset kaipasivat 1700- luvun loppupuolella omaa kappeliseurakuntaa ja omaa pappia.  Toiveet myös täyttyivät, kuten äsken kuulimme. Vaikka veteliläiset olivat asettuneet jälleen vastahankaan ja saivat tuomiokapitulin, maaherran ja Anders Chydeniuksen tuen. Tilanne oli toisaalta otollinen, Vetelin puolella sijainnut kirkko oli käynyt pieneksi ja huonokuntoiseksi. Se olisi tarvinnut laajennuksen ja kaikenpuolisen kunnostuksen. Nyt Kaustisen puolella toimittiin ja ripeästi. Ja kuten alussa mainittiin, lopulta kuningas ratkaisi pelin ja Kappelinkankaalle pian kohosi oma kirkko ja sen vierelle kellotapuli. Historiallisten lähteiden mukaan ennen kuninkaan puheille lähtöä kirkon paikaksi oli kokouksissa kaavailtu myös Tastulan järven rantaa ja Kiviniemen kangasta Puumalan kylän kupeessa. Kappelinkangas sai voiton ja näin myös Järvelänkylän ja Varilan asukkaat antoivat tukensa hankkeelle ja halusivat pysyä Kaustisen puolella. Erovaiheessa Ylivetelin kappelista kaustislaiset halusivat huomattavasti suuremman osan Vetelin Koskelan pappilan maaomaisuudesta kuin lopulta saivat. Asiassa käytiin pitkään oikeustaistelua, lopputulos jäi kismittämään kaustislaisia.

Suomalaisten siirtyminen Venäjän vallan alaisuuteen vuonna 1809 ei tuonut kirkolliseen elämään suurempia muutoksia, vaikkakin hallitsija vaihtui tsaariksi. Suomi oli saanut rauhanteossa autonomisen aseman ja luterilainen kirkko toimintaoikeutensa. Kirkollista hallitusoikeuttaan tsaari käytti Suomen senaatin välityksellä. Kun hallitsija, tsaari, nukkui pois, myös Kappelinkankaalla soitettiin useamman viikon ajan jokaisen päivänä kirkonkelloja tunnin ajan. Vastuuvuorossa oli jokainen talo vuorollaan. Krimin sodan aikoihin vuosina 1854 – 1856, jolloin englantilaiset uhkasivat Suomen rannikkokaupunkeja, mm. Kokkolassa käytiin Halkokarin taistelu, oli venäläisiä sotilaita majoitettuna eri puolille kappeliseurakuntaa. Sotilaiden harjoitukset ja yleensäkin vieraiden elämä, myös ortodoksinen uskonharjoitus, toi uutta väriä myös Kappelinkankaalle. Abraham Björk mainitsee muistelmissaan, että venäläissotilaiden ”kirkko oli Kappelin Sakriksen talossa” ja ”kuolleet venäläiset sotilaat haudattiin sen ajan hautausmaan kaakkoiskulmaan eli tapulista Kappeliin päin menevän tien oikealle puolelle.”

Kaustisen kappeliseurakunnan ensimmäinen kappalainen oli Carl Borg viipyen täällä sananpalvelijana noin viisi vuotta. Rovastikuntatarkastuksessa khra Anders Chydenius kiitti kappalaisen uutteruutta ja tämä taas lausui hyviä sanoja seurakuntalaisista. Borg tunnettiin myös erinomaisena maanviljelijänä. Pappila kuten yleensäkin pappilat Suomessa olivat 1800- ja 1900-luvuilla suunnannäyttäjiä myös maanviljelyksen ja puutarhanhoidon saroilla. Kappeliseurakunnan palvelijoista, heidän lahjoistaan ja valmiuksistaan työtehtävien hoitamiseen sekä luonteista ja seurakuntalaisten mielipiteistä olisi paljonkin kerrottavaa, mutta jätetään toisaalle. Mutta yksi tapaus pappilasta on paikallaan, koska se olisi aikanaan ylittänyt kansainvälisen uutiskynnyksen.  Kaustisella huomiota herättänyt tilanne sattui Erik Gustaf Reutervallin virkakauteen eli vuosiin 1837 – 1842. Muistelmissaan Abraham Björk mainitsee, että mainittu kappalainen oli vesitasolentokoneen keksijä. Lainaan vanhan opettajan muistelmia suoraan: Reutervall ”valmisti itselleen siipiparin, jonka sitoi käsivarsiinsa – pyrstöstä ei mainita mitään – ja kiipesi sitten navetan katolle, jonka oli valinnut lentokentäkseen. Vähää ennen oli navetan takaa tunkio ajettu pois, ja sen sijalle oli muodostunut mustavetinen lammikko, jonka yli oli lennettävä. Mutta koska se ei ollut Atlantinkaan levyinen, niin ei se lentäjäämme peloittanut. Hän pani takapotkurit mitä nopeampaan liikkeeseen saadakseen hyvän vauhdin, hajoitti siipensä ja suuntasi matkansa mainitun lammikon yli. Mutta mitenkäs kävi? Kun hän pääsi keskikohdalle lammikkoa, täytyi hänen tehdä hätälasku keskelle mustavetistä haisevaa lammikkoa, josta talon miehet hänet hinasivat kuivalle maalle. Toista koelentoa ei pastorin sanottu enää tehneen.”

Vaikka kappalainen oli syntyisin Ruotsin puolelta, kulkenut Kauhavan ja Lapuan kautta Kaustiselle, hän oli ammentanut runsaasti kaustislaista rohkeutta, luovaa uteliaisuutta ja itsetietoisuutta, ehkäpä hän tuonut näitä mausteita myös mukanaan. Kappelikauden ja sitten myös itsenäisen seurakunnan historiassa kaustislainen rohkeus ja itsetietoisuus ovat nähtävissä. Täältä kotoisin olleet kirkonrakentajat kulkivat samoja polkuja. Perimätiedon mukaan sattui erään seurakunnan kirkonrakennustyömaalla: kunnianarvoisa rovasti tuli katsomaan töiden edistymistä ja tiedusteli kautta rantain Erkki Kuorikoskelta, onko mestari aivan varmasti selvillä siitä, miten kirkkoja pystytetään. Rovastin puheenvuorosta loukkaantuneena Erkki vastasi: ”Tässä maassa ei ole kuin yksi mies, joka tietää, miten kirkkoja tehdään ja sen olen minä! Toinen on mahdollisesti veljeni Jaakko.”

Jaakko Kuorikoski kunnosti perusteellisesti tämän kirkon vuonna 1859, ja professori Virrankoski mainitsee, että Jaakon työ oli kuin helmi, arvokas helmi. Tuohon aikaan puhuttiin paljon hallinnollisesta uudistamisesta, sillä seurakunnan piirissä oli hoidettu kaikki paikkakunnan asiat. Vuonna 1865 astui voimaan kunnallishallintouudistus, jonka piiriin tulivat yleinen köyhäinhoito ja koululaitos eli kansanopetus. Kiertokoulu, pyhäkoulut ja kinkeritoiminta pysyivät luonnollisesti edelleen seurakunnan hoivissa.  Kaustisella meni vuosia ennen kuin kunnallishallintouudistus oli ajettu lävitse. Seurakunnan kirkonkokouksissa tämän tästä kappalaisen suulla huomautettiin ja kiirehdittiin toimenpiteisiin. Todennäköisesti vaikeat nälkävuodet toivat myös uudistuksen rattaisiin esteitä. Loppujen lopuksi uudistusprosessi oli ainutlaatuisen mittava ja tarvitsi kypsymisaikaa. Monen ajatusmaailmaan ei tahtonut sopia, että paikkakunnan asioiden paljous ei tarvinnut kulkea enää kaikilta osiltaan kirkkoherran tai kappalaisen ja ”kuudennusmiesten” eli kirkkoneuvoston (kirkkoraati) sekä yleensä välittömästi pidettävän jumalanpalveluksen jälkeen pidettävän kirkonkokouksen kautta. Kunnallishallinnon avaaminen antoi seurakunnille ja sen palvelijoille enemmän aikaa ja voimia paneutua kirkon ydintyöhön: sanan ja sakramenttien hoitamiseen, kristilliseen opetus- ja sielunhoitotyöhön, hengellisen musiikin viljelemiseen ja ennen muuta omien jäsentensä kristillisen tiedon edistämiseen ja valvomiseen.

Hallintouudistus avasi väyliä myös kappeliseurakuntien itsenäistymisen tielle. Yllätyksenä kaustislaisille tuli lokakuussa 1860 senaatin päätös Vetelin kirkkoherrakunnan perustamisesta. Uuteen kirkkoherrakuntaan määrättiin kuulumaan kappeleina Perhon ja Halsuan lisäksi myös Kaustinen. Kaustislaiset olivat olleet myös liikkeellä jo vuoden 1859 puolella oman itsenäisen seurakunnan saamiseksi, mutta Turun tuomiokapitulin vastaus oli kielteinen. Ennen kuin päätös Vetelin kirkkoherrakunnan perustamisesta astui voimaan, kaustislaiset kokosivat uudelleen voimansa ja ponnistelujen tuloksena saivat tuomiokapitulin puolelleen sekä senaatin taipumaan. Lokakuun loppupuolella (22.10.) vuonna 1866 kantautui tieto Kaustiselle omasta itsenäisestä seurakunnasta. Lopullinen toteutus tapahtui vuosia myöhemmin ja ensimmäinen vakituinen kirkkoherra oli Gustaf Gideon Forsman vuosina 1875 -1890. Forsmanin virkaanasettamisen yhteydessä pidetyssä rovastintarkastuksessa todettiin, ”ettei seurakunnassa ole riitaisuutta eikä epäjärjestystä hengellisissä asioissa.”

Herännäisyyden eli körttiläisyyden vaikutus 1800-luvun alkupuolella jäi Kaustisella lähialueen seurakuntia vähäisemmäksi. Tämä johtui siitä, ettei paikkakunnalla ollut herännäisyyteen lukeutuvaa pappia. Taloihin hankituista hengellistä kirjoista voi päätellä, että itsenäiseen uskonnolliseen ajatteluun herännäisyydellä oli vaikutuksensa ja samalla se valmisti tietä evankeliselle liikkeelle, joka vuosisadan puolivälissä Fredrik Gabriel Hedbergin johdolla irtautui herännäisyydestä.  Hedbergin vierelle ryhmittyneiden nuorten pappien välityksellä evankelinen liike levisi nopeasti Keski-Pohjanmaalle ja myös Kaustiselle. Kristian Sjöblom määrättiin vuonna 1871 armonvuodensaarnaajaksi ja seuraavana vuonna vt. kirkkoherraksi. Hänen tuttavuutensa Lappajärven pastorinapulaiseen Johannes Bäckiin johti Sjöblomin käynteihin Lappajärvelle ja sekä Bäckin saarnamatkoihin Kaustiselle. Mainittakoon, että Sjöblomin puoliso oli Johannes Bäckin sisko. Yhdessä nuoret papit opiskelivat Raamattua ja Lutherin kirjoja. Jesajan kirjan luvut 52 ja 53 vaikuttivat Sjöblomiin antaen hänelle uskon selvyyden. Sley:n Kotimatkalla kirjasessa vuodelta 1919 hän kertoi ratkaisevasta tilanteesta: ”Silloin suomukset putosivat silmistäni ja aloin huomata, että Kristus on syntini kantanut, ja minä sain omistaa armon ja autuuden omakseni sulana lahjana Herralta, ilman mitään töitäni, valmistuksiani ja mahdollisuuttani – niin aivan mahdottomana, tuomittuna ja kurjana.”

Herätyksen tapahduttua Sjöblomista häipyi entinen arkuus sanan julistukseen ja seurakunnan hoitoon. Seurakuntalaisissa muutos aiheutti hämmästystä ja aivan alkuvaiheessa jumalanpalveluksen päätyttyä muutamat saarnaa tarkkaan kuunnelleet isännät sanoivat toisilleen: ”Nyt saarnasi pastori väärin.” Pappilassa tapahtuneen keskustelun jälkeen isännät tulivat siihen tulokseen, että nuoren papin julistus oli Raamatun ja Lutherin kirjojen mukainen. Seurakuntalaisten mielenkiinto lisääntyi Sjöblomin saarnoihin, ja yhä useamman matka suuntautui lepopäivänä kotikirkkoon.

Vt. kirkkoherra Sjöblomin palvelusaika Kaustisella jäi muutamaan vuoteen hänen siirryttyä Kokkolan kautta Kannukseen, jonne varsinkin kesäaikana hänen uskolliset kuulijansa Kaustiselta vaelsivat Ullavan sydänmaiden halki ja kohtasivat Kuorikoskien rakentamassa Kannuksen kirkossa tutun ja evankelisen sananjulistajan. Mainittakoon, että vuosikymmeniä myöhemmin eli vuonna 1919 Kaustisen kirkkoherraksi valittiin neljänneltä vaalisijalta Yrjö Albert Keijola e. Sjöblom, Kristian Sjöblomin poika. Tämä nuori ja lahjakas teologi ja sielunpaimen ajautui jo muutaman vuoden päästä ylisuurissa talousbisneksissään ahdinkoon ja sivuraiteelle, pian ulos kirkkoherranvirasta ja samalla menettäen pappisoikeutensa. Aron Äijä eli Matti Kattilakoski (1834 – 1931) oli tuumannut silloin Keijolalle: ”Te olitte niin hyvän miehen poikia, ja tuommoisia retuja teistä sitten tuli.”

Evankelisen herätyksen todellinen ”helluntaiaika” koitti Kaustisella 1900-luvun toisella vuosikymmenellä kun neljänneltä vaalisijalta valittu Karl Gustaf Vikström aloitti v. 1916 kirkkoherran viran hoitamisen ja sai astua otolliseen maaperään, sillä edellisenä vuonna vt. khra Taimi Gabriel Joutsi oli saanut jo nuoria runsaasti liikkeelle. Uuden kirkkoherran johdolla perustettiin Kirkonkylään Evankeliumiyhdistyksen Nuorisoliiton paikallisosasto. Evankelisen herätyksen tuulet levisivät piankin eri puolille seurakuntaa ja perustettiin uusia paikallisosastoja.

Sen ajan Kokkola-lehdessä ns. ”Valistuneitten kuntalaisten” taholta ihmeteltiin, jopa pidettiin sopimattomana, että nuoret hyräilivät vapaahetkinään ”joitakin hengellisiä viisuja”. Arvostelijoiden mielestä nuorten menettelyssä ei ollut hyötyä lähimmäisille ja tuskinpa heille itselleenkään. ”Valistuneet kuntalaiset” olivat vakaasti sitä mieltä, että jos nuoret käyttäisivät vapaa-aikansa nuorisoseura-aatteen eteenpäinviemiseen, niin silloin heidän aikansa kuluisi yhteiskunnallisesti tuottavassa ja hedelmällisessä toiminnassa. Pian arvostelijoiden ääni vaimeni, sillä satoja nuoria ja aikuisia liittyi evankelisiin paikallisosastoihin ja ajan myötä jännitteet paikallisen nuorisoseuratoiminnan ja evankelisen nuorisoliiton välillä hälvenivät.

Itsenäisen seurakunnan historiasta voi poimia monia erityispiirteitä ja raikkaita yksityiskohtia; yksi on se, että seurakunta on valinnut kolme kertaa neljänneltä vaalisijalta kirkkoherransa. Se on ollut osoitus seurakunnan aktiivisuudesta ja päämäärätietoisuudesta: kun hakijoiden joukossa ei ole ollut evankelista pappia, sellainen on etsitty, pyydetty ja valittu, aina lähes yksimielisesti. Painavana tekijänä äänestyskäyttäytymiseen vaikutti myös naapurin mielipide. Tästä oli osoituksena Juoperin isännän sanat: ”Kyllä minä olisin ollut sen ensimmäisen papin kannalla, kun se esiintyikin niin komiasti. Mutta kun minä näin, että Hintin väki äänesti Pakarista, niin minä annoin ääneni myös Pakariselle. Ajattelin, liekö minä saan enää sitä hyvää äestä sieltä Hintiltä lainaksi, jos äänestän eri pappia.”

Soittimina kantele ja harmoni olivat alusta pitäen hyväksyttyjä soittimia seurakunnan ja herätysliikkeen tilaisuuksissa, mutta viulua aluksi vierastettiin, koska vanhemman polven mukaan sitä oli totuttu soittamaan ja kuulemaan ns. maallisissa menoissa, häissä ja tansseissa. Nuorten mielestä viulu sopi yhteisiin kokoontumisiin yhtä lailla kuin kantele ja harmoni. Saadakseen vanhemman kirkkokansan vakuuttuneeksi tästä nuoret pyysivät evankeliumijuhlille puhujaksi lupautunutta pastori Tuure Toiviota, taitavaa viulunsoittajaa, esittämään kirkon lehteriltä Kreeta Haapasalon ’Mun kanteleeni’.  Maallikkosaarnaaja  Samuli Penttilä muisteli käänteentekevää kirkkotilannetta, että vanhemmat ihmiset kyynelsilmin kuuntelivat ja hämmästelivät soiton kauneutta. Tämän jälkeen viulu on varauksetta hyväksytty myös hengellisiin tilaisuuksiin.

Evankelisen herätykseen tulleista nuorista ja aikuisista tuli arvokas apu seurakunnan vapaaehtoistoimintaan. Voidaan sanoa seurakunta ja evankelinen liike ovat kulkeneet ”käsi kädessä”. Paikkakunnalle perustettu Evankelinen Kansanopisto v. 1947 on todistus seurakunnan ja evankelisen liikkeen yhteistyöstä. Läpi kappeliseurakunnan ja itsenäisen seurakunnan historian, kirkonkokousten ja kirkkoneuvoston pöytäkirjoista, piispan- ja rovastintarkastusmateriaalista, kirkkokuulutuksista, tutkimuksista, kirjallisuudesta, perimätiedosta, ym. lähteistä, on nähtävissä seurakuntalaisten ja seurakunnan palvelijoiden kilvoitus, raadollisuus, arkisen työn tekeminen, yhdessä yrittäminen. Ja ennen muuta, että tämä Herran huone on ollut rakas paikka, tämä tienoo ja sana, joka pannut taipumaan elävän Jumalan puoleen Kristuksessa, rukoilemaan ja kiittämään. Ja virret, laulut ja kaikki Herran kunniaksi syntynyt musiikki, on avannut sydämet ja sielut, antanut kiittävän mielen ja otolliset askeleet arkiseen työhön.

Kun kirkon käytävämattoja uusittiin 1990-luvulla, pitkäaikainen luottamushenkilö mainitsi täällä kirkkosalissa: ”Toivon mukaan uudet eivät kestä yhtä pitkään.” Me muut katsoimme häneen päin hetken ihmetellen, mutta samalla tajusimme, että hänen lausumansa sisälsi suuren viisauden. Kirkon mattojen kuluminen kertoo sanankuulijoista, monista pyhistä matkoista Herran huoneeseen ja kilvoituksesta iankaikkiseen elämään. Kevättalvella 2006 sain viedä tiedon samaiselle palvelijalle hänen maanpäällisen matkansa ollessa päättymäisillään, että monivuotiset suunnitelmat kirkon kunnostamisesta ovat toteutumassa, työt alkavat muutaman päivän kuluttua. Hän oli odottanut tuota hetkeä, mutta sairasvuoteella vielä enemmän sitä kotia, jossa kaikki on valmista ja täydellistä. Sinne mekin saamme rientää uskossa ja toivossa, sillä Kristus on sama eilen ja tänään ja iankaikkisesti.

Onnea ja Jumalan siunausta juhlivalle seurakunnalle!

LÄHDELUETTELO

I Painamattomat lähteet

Kaustisen ja Ullavan seurakunnan kirkonarkisto: Kirkonkokouksen ja kirkkoneuvoston pöytäkirjat 1850 – 1916.

Raimo Aspforsin yksityisarkisto: Kirkollisen kansanperinteen yleiskysely, Aspforsin tekemät haastattelut Kaustisella 1971, 1972 ja 1973. –  Historiallisia asiakirjoja (kopioita) ja lehtileikkeitä Kaustiselta ja Kaustisen seurakunnasta, aineisto koottu 1972 – 2016. – Abraham Björk: Vanhan opettajan muistelmia elämänsä matkalta, Aspforsin hallussa oleva moniste.

II Painetut lähteet

Lehdet: Kokkola 1899 – 1920. –  Kaustisen seurakunnan joulu 1982, Kaustisen ja Ullavan seurakunnan joulu 2006.

III Tutkimuskirjallisuus: Aspfors Raimo 1975: Evankelisuus Kaustisella 1871 – 1952, Evankeliumiyhdistyksen ja vapaan maallikkoliikkeen välisen jännityksen näkökulmasta. Suomen ja Skandinavian kirkkohistorian pro gradu –tutkielma. HYTTK. –  Junnila Heikki 1987: Perhonjokilaakson historia, Halsuan, Kaustisen, Perhon ja Vetelin historia 1860-luvulta 1980-luvulle, Kokkola. – Toivonen Esko 1995: Viulujen ja naularistien Kaustinen, Jyväskylä;  Toivonen Esko 1996: Nukeri, kansanelämää Kaustisella 1830-luvun puolimaista 1930-luvulle, Jyväskylä. – Virrankoski Pentti 1961: Kokkolan pitäjän yläosan historia, Kaustisen, Vetelin, Halsuan ja Perhon vaiheita esihistoriallisesta ajasta 1860-luvulle, Kokkola. – Virrankoski Pentti 1997: Pohjanlahden ja Suomenselän kansaa, kahdeksan vuosisataa Keski-Pohjanmaan historiaa, Kokkola.

Tekstin julkaissut Veli-Pekka Harju.