Kaustiselta kotoisin ollut Leena Sandberg muisteli isovanhempiaan, amerikansiirtolaisiksi lähteneitä Maria ja Matti Virkkalaa. Leena muisteli aikaisemmin myös omaa työelämäänsä Kaustisen kunnantoimistossa, ja tuohon artikkeliin pääset tästä linkistä.
Matti Wirkkala 24.9.1862 – 14.1.1937
Maria Wirkkala os. Pollari 5.6.1859 – 16.1.1939
(Kirjoittanut Leena Sandberg 1931-2021)
Isovanhempieni talo sijaitsi, sijaitsee Perhonjoen varressa, Kaustisella. Se on tyypillinen keskipohjalainen pientila. Osa pelloista sijoittuu jokivarteen ja ovat parhaita seudulla, ei hallanarkoja, osa on kytömaata, joka oli laidunmaana. Lisäksi jatkuvasti kuivattiin soita viljelysmaaksi. Poikkeuksellista tilalle oli, että siihen kuului laajat ja hyvät metsäalueet. En tarkoin tiedä olivatko metsät kuuluneet alun perin tilaan vai oliko ne ostettu myöhemmin Amerikan tienesteillä.
1800–1900-lukujen vaihteessa, jolloin Marian ja Matin tarina alkoi, metsillä ei ollut sellaista merkitystä kuin myöhemmin teollistumisen toden teolla alkaessa Suomessa. Tila oli kuulunut Marian vanhemmille, joten Matti oli tullut kotivävyksi. Seudulla vävyjen oli yleensä vaikea saavuttaa sellaista arvonantoa kuin talon poikien jotka siirtyivät isänniksi.
Todennäköisesti Matti oli jonkun samanlaisen tilan nuorempi poika, jolla ei seudun tapaan ollut minkäänlaista perimisoikeutta. Matilla oli myös muita rasitteita. Hän ei ollut erikoisen kiinnostunut talon asumisesta; seudulla se oli silloin ja melkein näihin aikoihin asti todella ”kuoleman synti”. Lisäksi kerrottiin vielä hänen kirjoittavan runoja, olipa joku kyläläinen kuullut Matin kertovan lorujaan navetassa kesken aamuaskareiden.
Lapsetkaan eivät myöhemmin osanneet arvostaa tätä puolta isässään ja siksipä hänen runovihkonsa ajelehtivat ullakolla, josta ne löydettiin paljon myöhemmin, eikä niitä katsottu säilyttämisen arvoiseksi ja niinpä ne todennäköisesti joutuivat takan sytykkeeksi.
Seudun miespuolinen väestö on aina ollut hyvä käsistään. Kuorikosken kirkonrakentajasuku on tästä hyvä esimerkki. Kirkkoja rakennettiin laajalle alueelle Pohjanmaata ja näiden kirvesmiesten maine kiiri kauemmaksikin.
Pietarin kautta Hancockiin
Marian vanhemmat olivat aikanaan lähteneet Pietariin. Pietarin Kronstadtissa oli laivaveistämö, jossa tarvittiin paljon hyviä kirvesmiehiä. En tiedä olisiko näitä pohjalaismiesten ja perheiden työmatkoja tutkittu mitenkään perusteellisesti, enkä tiedä miten paljon näitä tehtiin.
Muutamia sanontoja lapsuudessani kyllä kuulin esim. ”Puhumaton paikka kuin entisen miehen Pietariin lähtö” tai sitten joidenkin kaustislaisten miesten kohdalla kerrottiin, että tulivat ensimmäiseksi yöksi kotiin Pietarin matkalla. Ei ollut aina helppoa lähteä vieraille maille.
Isoäitini äidin Anun kohdalla Pietarin matka oli päättynyt traagisesti. Perheen ollessa kotimatkalla perheen isä sairastui vakavasti, todennäköisesti lavantautiin tai muuhun kulkutautiin. Hän menehtyi Elimäellä, jonka kirkkomaahan hänet haudattiin. Muu perhe pääsi kotiin.
Onneksi isomummollani oli koti johon palata. Tyypillisenä yritteliäänä pohjalaisena naisena hän oli hankkinut Pietarista Singerin ompelukoneen. Se oli muuten ainoita paikkakunnalla ja koska Anu oli taitava ompelija, hän ansaitsi lisätuloja ompelutöillä. Kerrottiin, että kukaan muu ei kelvannut talollisten pojille tekemään rippipukua kuin Anu.
Perinteet maastamuuttamiselle siis olivat niin seudulla kuin suvussakin. Marian ja Matin Amerikkaan lähtö ei siis ollut mitenkään epätavallista. Toisaalta motiivi ei sittenkään tainnut olla pelkästään taloudellinen. Tila pystyi elättämään perheen, metsästä sai kotitarvepuut ja pystyttiin jonkin verran myymäänkin puuta. Mattia saattoi rasittaa suvaitsematon ilmapiiri. Ehkä hän halusi nähdä muutakin kuin pienen Virkkalan kylän.
Seudulla arvostettiin hääperinteitä, häät eivät olleet ainoastaan aihe juhlia. Niihin suhtauduttiin hyvin vakavasti ja rituaalit olivat säilyneet muuttumattomina useiden sukupolvien aikana. Kaustisella oli lukuisia hyviä pelimanneja. Melkein jokaisessa talossa soitettiin ”fiulia”. Pelimannimusiikki näytteli tärkeää osaa hääseremonioissa. Tästä syystä pelimannit eivät olleet ainoastaan taiteilijoita vaan hyvin tarpeellisia henkilöitä. Runoilijoilla ei ollut osaa häämenoissa.
Maria saattoi olla avoin uusille elämyksille. Äidin kertomukset Pietarin loistosta ja hänen sieltä tuomansa astiat ja puvut olivat ruokkineet nuoren naisen mielikuvitusta ja halua nähdä myös maailmaa.
Pariskunta lähti siis rohkeasti kohti Hankoa, pitkän matkan päätepiste oli Michigan, jonne oli asettunut jo ennen paljon tuttavia. Hancock oli paikan nimi. Matti työskenteli avokaivoksessa. Työ oli tietysti raskasta, mutta ei niin vaarallista kuin syväkaivoksessa.
Maria oli hyvin toimelias ja hän piti kaivosmiehille ruokalaa. Naapuriston italialaisilta hän sai paljon hyviä vinkkejä ruuan valmistukseen. Keskipohjalainen ruokaperinne ei koskaan ole ollut erityisen rikasta. Paljon myöhemmin sain maistella isoäidin laittamia muffinsseja ja ”mustikkapaita”. Sienistä hän myös laittoi herkullisia ruokia.
Pariskunnan ensimmäinen lapsi oli syntynyt Suomessa, mutta kuollut jo kuukauden ikäisenä. Toinen lapsi todennäköisesti Amerikassa, samoin kolmas Hilda Maria.
Maria oli hyvin sosiaalinen luonteeltaan, ympäristössä ei asunut paljon muita suomalaisia naisia. Kielitaidon puute haittasi kanssakäymistä muiden siirtolaisten kanssa. Ikävä alkoi myös vaivata eikä tilannetta parantanut miehen taipumus juopotteluun.
Vaikka Kaustisellakin saatettiin käyttää jonkin verran alkoholia, mikäli rahaa oli, juopottelu oli varmasti aika runsasta myös suomalaisten siirtolaisten keskuudessa varsinkin, kun työ oli melko raskasta ja yksitoikkoista. Maria alkoi vaatia paluuta Suomeen. Matti viihtyi paljon paremmin, mutta suostuttelun jälkeen hän kuitenkin oli valmis palaamaan takaisin.
Suomessa heille syntyi poika ja ilmeisesti Maria toivoi, että miehensä olisi valmis asettumaan hoitamaan taloa. Matti ei kuitenkaan viihtynyt enää sen enempää kuin ennenkään, hän halusi palata takaisin. Maria lähti miehensä mukana nyt kahden lapsen kanssa. Voi vain kuvitella matkan rasituksia ennenkuin taas oltiin Michiganissa.
Täällä syntyi vielä yksi tytär, joka oli äitini Esteri. Hancockissa oli tällöin suomalainen kirkko, jossa äitini kastettiin. Se oli suomalaisten yhteinen kokoontumispaikka. Kirkko muodostui eräälle suomalaiselle matkan pääksi. Elokuun 28. päivänä 1896 kirkkoon osui salama ja tällöin sai surmansa nuori suomalainen, Jooseppi Riippa. Hänet tunnetaan kauniin laulun ”Kotimaani ompi Suomi” sanojen tekijänä.
”Elävän leskeksi”
Isoäitini ei viihtynyt Amerikassa vaan halusi palata takaisin Suomeen. Niinpä hän otti lapset, joista vanhemmat olivat jo kasvaneet ja nuorimmainen vielä sylilapsi ja matkusti Suomeen.
Todennäköisesti isoisäni halusi perheensä luokseen ja hän lähetti taas perheelleen liput, Maria noudatti miehensä toivomusta ja niin alkoi taas matka Hangon kautta Hulliin ja edelleen kohti länttä.
Siirtolaisyhteisö oli kasvanut, mutta elämä ei ollut yhtään tasaantunut, juopottelu miesten keskuudessa oli lisääntynyt. Maria ei viihtynyt ja niinpä hän päätti palata Suomeen. Varmasti molemmat, sekä isoisäni, että isoäitini tiesivät, että ero olisi lopullinen.
Isoisä jäi Amerikkaan ja niin isoäidistäni tuli ”elävän leski”. Se oli avioero pohjalaiseen tapaan. Hänestä tuli äitinsä tapaan yksinhuoltaja.
Lapsikuolleisuus oli hyvin yleistä niihin aikoihin ja perheen toiseksi syntynyt poika oli kuollut kurkkumätään. Ainoa poika, Matti, oli kasvanut aikuiseksi ja hänestä tuli ahkera maanviljelijä. Hän ja vanhempi sisarensa Hilda tekivät yhdessä tilan työt.
Isoäidilleni muodostui ajan mittaan oma rooli kyläyhteisössä. Hän oli hyvä ruoanlaittaja, hyvä ompelija ja seurallisena ihmisenä hänellä oli paljon ystäviä. Isoäidin apua tarvittiin niin kinkereillä, häissä kuin hautajaisissa.
Tätini Hilda ja myös äitini tuntuivat myös paheksuvan hänen iloisuuttaan. Heidän mielestään yksinäisen äidin ei olisi ollut sopivaa käydä häissä ja luulen, että hän oli myös kova tanssimaan.
Turhamainenkin hän kuulemma oli, piti kauniista vaatteista ja ompelija kun oli, häneltä syntyi niissä oloissa todella muodikkaat vaatteet. Löysin vielä viisikymmenluvulla hänen ompelemansa puvun, tummanpunaisen samettijakun ja hameen. Vyötärö oli niin hoikka, etten saanut parikymppisenä nappeja kiinni.
Hattujakin hän käytti, mikä saattoi herättää jopa hiukan pahennusta. Ei sentään kirkossa, kirkkoreissuja varten oli musta kirkkosilkki, joka oli sittemmin niin hauras, että kun me sisaren kanssa kokeilimme sitä, se hajosi käsiin.
Isoisäni jäi Amerikkaan, eikä hän päässyt rikastumaan. Todennäköisesti hän ei edes halunnut. Lännellä paremmin menestyneet sukulaiset eivät hänestä juuri mitään kertoneet. Kirjeenvaihdossa hän ei ollut isoäitini kanssa eikä vanhempien lasten, joita hän piti osasyyllisinä siihen, ettei isoäiti halunnut jäädä.
Äitini kanssa hän kirjoitteli kuolemaansa saakka ja testamenttasi hänelle vähäiset rahansa ja tavaransa.
Isoäitini kuoli tammikuussa 1939. Hän oli aina käväissyt mielellään naapureissa ja nytkin hän oli ollut serkkunsa perhettä katsomassa. Pyryisenä iltana palatessaan kotiin hän oli saanut sairauskohtauksen ja tuupertunut hankeen. Sieltä hänet löydettiin aamulla, ahkera käsityöihminen kun oli, sukankudin oli ollut mukana ja sitä hän puristi rintaansa vasten.
