Kaustiselta kotoisin ollut Leena Sandberg kertoi isänsä ja äitinsä tarinan. Esteri Virkkala oli syntynyt Michiganin Hancockissa vuonna 1901, hänen vanhempiensa ollessa siellä siirtolaisina. Tuon artikkelin pääset lukemaan tästä linkistä.
Anna Esteriina Jokela os. Virkkala — s. 28.4.1901 Hancock USA
k. 26.1.1987 Janakkala
Toivo Ilmari Jokela synt. 30.12.1907 Toholampi
kaatunut 7.1.1940 Raatteella
Esteri Jokelan äiti muutti yksin kolmen lapsensa kanssa Amerikasta kotiin Kaustiselle, Virkkalan kylään. Hän hoiti pientä tilaansa yhdessä vanhimman poikansa Matin ja tyttärensä Hildan kanssa. Esteri-tytär oli yli kymmenen vuotta nuorempi sisaruksiaan. Äiti ei ehtinyt töiltään kovin paljon huolehtimaan nuorimmaisestaan. Vanhemmat sisarukset olivat kovin kiintyneet häneen ja yrittivät parhaan kykynsä mukaan hoivata häntä. Perheen äiti oli hyvä ruoan laittaja, joten ruokaa oli aina riittävästi. Sisarusten kertoman mukaan Esteri-tytöstä kasvoi vaativa nuori nainen.
Hän oli aina ollut hyvä oppimaan koulussa. Lähin oppikoulu oli Kokkolassa, jonne oli runsaat viisikymmentä kilometriä, eikä oikein varojakaan ollut tytön koulunkäyntiä varten. Rippikoulun käytyään hän pääsi Kaustisen pappilaan navettapiiaksi. Pappilaa isännöi kirkkoherra Keijola, joka oli tehnyt pappilasta mallikelpoisen maanviljelystilan. Moni nuori mies ja nainen saivat työtä pappilan pelloilla ja metsissä, lisäksi hänellä oli mm. oma autonkuljettaja.
Rikkaan vaimonsa ansiosta Keijolalla oli myös varoja harjoittaa monenmoista liiketoimintaa. Pappilan isäntäväen kehoituksesta Esteri hakeutui ensin Ilmajoen karjakkokouluun ja karjanhoitoharjoittelujen jälkeen Kuopion karjatalouskouluun. Sieltä hän valmistui tarkastuskarjakoksi.
Aluksi hän oli kiertävänä tarkastuskarjakkona Sievissä ja Kannuksessa, josta hän sitten siirtyi naapuripitäjään Toholammille. Siihen aikaan karjakoilla oli hyvät palkat. Ammatti oli myös hyvin arvostettu karjataloutta harjoittavien viljelijöiden piirissä.
Esteri oli säästäväinen, mutta hän käytti myös palkkaansa uusien vaatteiden ostamiseen. Esterin koti oli uskonnollinen, joten tansseissa hän ei käynyt. Paikkakunnalle oli tuolloin jo, siis kaksikymmenluvulla, perustettu nuorisoseurayhdistys, mutta Esteri ei aktiivisesti osallistunut toimintaan.
Vaativa isä
Toivo Jokela kasvoi Peritalossa maanviljelijän poikana. Hän joutui jo nuorena, melkein lapsena osallistumaan talon töihin. Veljensä Eino kertoi, että he olivat vähän yli kymmenvuotiaina joutuneet kaivamaan ojaa mm. taloon rakennettavaa vesijohtoa varten. Isä oli vaativa ja ankara. Tottelemattomuutta seurasi jopa ruumiillinen rangaistus.
Toivo kävi kansakoulun Oikemuksella. Armeijaan meno vuonna 1927 oli varmaan jännittävä tapahtuma maalla kasvaneelle pojalle, varuskunta sijaitsi nimittäin Kiviniemessä lähellä Viipuria. Lomilla varusmiehet kävivät Viipurissa ja iloiset karjalaiset tekivät häneen vaikutuksen. Olihan ilmapiiri kansainvälisessä kaupungissa aivan toisenlainen kuin vakaalla Pohjanmaalla.
Veljensä Einon tapaan hän oli innokas urheilija ja harrasti lähinnä hiihtoa, Eino taas pyöräili. Toivo kannusti Einoa tämän pyöräilyharrastuksessa ja avusti tienesteillään varusteiden hankinnassa. Suojeluskuntatoimintaan molemmat veljekset osallistuivat jonkin verran, lähinnä urheilukilpailujen muodossa. Kumpikaan ei ollut aatteellisesti kovinkaan sitoutuneita.
Ennen armeijaan lähtöä Toivo oli jo alkanut seurustella Esteri Virkkalan kanssa. Esteriin hän oli tutustunut kotonaan tämän käydessä karjantarkkailussa. Yhteistä heille oli uskonnollisuus, Toivo oli saanut uskonnollisen herätyksen jo hyvin nuorena. Jotenkin huvittavalta näytti valokuva, jossa vakavannäköinen nuorukainen istui vanhemman väen joukossa, kuva oli otettu seuratilaisuudessa.
Naimisiin he menivät vuoden 1930 elokuussa. Heidät vihittiin Kaustisella, Kuorikosken veljesten rakentamassa kauniissa kirkossa.
Aluksi asuttiin Peritalossa. Ensimmäinen lapsi, Leena, syntyi siellä. Sakari-isännän vaativa talonpito alkoi kuitenkin ahdistaa Toivoa. Hän oli myös alkanut tehdä puusepäntöitä piharakennuksessa. Konekin oli ostettu Esteri-vaimon säästöillä.
Joen toiselta puolen Ruusilasta saatiin vuokralle käytöstä poistettu talo, jonne perhe muutti ja puusepänverstas aloitti toimintansa täällä. Rakennus oli kaksikerroksinen, joten verstas oli alakerrassa ja yläkerrassa asuttiin hyvin vaatimattomasti.
Elettiin pahinta pula-aikaa, ei siis ollut paras aika aloittaa liikeyritys. Siinä oli kyllä puolensa, isännät joutuivat myymään puuta ja hinnat olivat alhaalla. Paikallispankin johtaja oli kaukonäköinen ja tuntemansa perusteella luotti nuoreen pariin, joten luottoakin järjestyi.
Ajat paranivat ja alueella ei ollut aivan samanlaista yritystä, joten töitä riitti. Vähitellen otettiin työntekijöitä ja sana levisi, tilauksia alkoi tulla ympäri maakuntaa ja ennen sotia jo ympäri maata. Toivo osti vuonna 1937 Kannuksesta Rauhalan puunjalostustehtaan kiinteistön ja koneet, kun tehdas oli mennyt konkurssiin.
Kolmekymmentäluvulla perhe kasvoi. Leenan lisäksi syntyi Liisa vuonna 1932, Antti 1934, Matti 1937 ja vuonna1938 kaksostytöt Aino ja Rauha.
Isä joutui liikeasioiden vuoksi olemaan paljon poissa kotoa. Esteri-äiti taas huolehti kotitöiden lisäksi työmiesten kahvituksesta. Lapset jäivät vähemmälle huomiolle, rehellisyyden nimessä on sanottava, että äitinä hän ei onnistunut kovinkaan hyvin, ei hän esimerkiksi osannut osoittaa lapsille hellyyttä.
Lastenhoidossa tuli avuksi Esterin sisar Hilda, joka ei koskaan mennyt naimisiin. Vaikka hänellä ei ollut omia lapsia, hän oli hyvin huolehtivainen ja korvasi lapsille oman äidin. Lapsista varsinkin Matti-poika oli hänelle hyvin mieleinen.
Leena taas lähti mielellään mummulaan, Peritaloon. Hän vietti paljon kesiään siellä ja vieraantui jonkin verran omasta perheestään.
Kannuksen kiinteistön ostettuaan Toivo ja Esteri päättivät muuttaa asumaan kiinteistöön sisältyvään omakotitaloon. Muutto tapahtui 1939. Hilda muutti mukana. Tilaa oli nyt enemmän. Koulu oli ollut Oikemuksella naapurissa, mutta Kannuksessa koulumatka oli huomattavasti pitempi. Liikkeen asioiden hoito oli helpottunut sillä rautatieasema oli aivan vieressä ja tilauskanta oli huomattavasti lisääntynyt. Tulevaisuus näytti todella lupaavalta.
Kohtalokas Raatteen tie
Muutokset näkyivät kyllä jo ilmassa.
Euroopasta alkoi tulla hälyttäviä viestejä. Ensimmäinen ikävä yllätys koettiin 1.9.1939, kun uutiset kertoivat Saksan hyökänneen Puolaan. Silloin ei kyllä vielä osattu aavistaa, miten paljon se tulisi vaikuttamaan kaikkien elämään. Aika jakautui silloin ”ennen sotia” ja ”sotien jälkeen”. Eikä mikään enää koskaan palannut entiselleen.
Yleinen liikennepano pantiin toimeen ja Toivo joutui ylimääräisiin kertausharjoituksiin Kankaanpään Niinisaloon. Työmiehistäkin osa oli saanut kutsun. Osa jatkoi töitä Toivon yrittäessä antaa ohjeita Niinisalosta käsin.
Itsenäisyyspäivänä 1939 Toivo lähti kotoa tutulta asemalta kohti pohjoista. Määränpäätä ei tiedetty vielä silloin. Kirjeitä alkoi tulla ”sieltä jostakin”. Kotona ei silloin tiedetty, että määränpää oli Suomussalmen pitäjä, Raatteen kylä.
Toivo oli puolijoukkueen johtaja konekiväärikomppaniassa. Kaverit olivat osittain tuttuja, oman pitäjän ja naapuripitäjien miehiä. Talvi oli kylmä, miehet liikkuivat suksilla metsien läpi Raatteen tielle.
Toivo sai määräyksen ottaa mukaan miehensä ja 3000 ammusta suuntana Raatteelta rajalle menevä maantie, jota venäläiset etenivät. Tehtävänä oli pysäyttää eteneminen.
Taistelukosketus oli ensimmäinen heidän saavuttuaan rintamalle. Ammuntaa kesti ja venäläinen panssarivaunu ajoi edestakaisin tiellä. Toivo miehineen yritti tuhota panssarivaunun, mutta venäläisten konekiväärisuihku ehti ensi.
Puolijoukkue palasi tukikohtaan ilman johtajaansa. Naapuripitäjän mies, lääkintävääpelinä toiminut Veikko Vionoja haki kaatuneen pois. Tovereiden koruttomat jäähyväiset ja sotilas palasi kotiin, sankarihautaan.
Kotirintamalla Esteri oli lapsineen muuttanut Kannuksesta takaisin Toholammille odottamaan tietoja rintamalta. Hilda-sisar seurasi mukana. Hän yritti hoivata parhaansa mukaan lapsia, varsinkin pienempiä, jotka olivat vasta kolme- ja yksivuotiaita. Esteri yritti parhaansa mukaan selvittää keskeneräisiä liikeasioita samalla kun oli koko ajan huolissaan miehestään.
Tieto miehen kaatumisesta oli tullut jo kirkkoherralle, myös osa naapureista oli saanut tiedon rintamalla olevilta omaisiltaan. Kenelläkään ei ollut rohkeutta mennä kertomaan kaatumisesta.
Onnettoman sattuman kautta Esteri sai tiedon ventovieraiden keskustelun yhteydessä ollessaan Kannuksessa Osuuskaupan myymälässä.
Sankarihautajaiset pidettiin 20. päivänä helmikuuta 1940, ne olivat pitäjän ensimmäiset. Kuusi sankarivainajaa siunattiin haudan lepoon. Koko pitäjä oli surun ja hämmennyksen vallassa.
Aluksi Esteri pystyi jotenkuten hoitamaan miehensä jälkeen jättämiä keskeneräisiä asioita. Hän alkoi myös suunnitella muuttoa kotipitäjäänsä Kaustiselle. Kannuksen kiinteistön hän myi ja osti Kaustiselta omakotitalon.
Vanhemmat lapset olivat haluttomia muuttamaan, mutta ilmeisesti Hilda-sisar kannusti, sekä Kaustisella asuva veljen perhe. Esteri suunnitteli jatkavansa liikeyritystä siellä. Ajat olivat kuitenkin muuttuneet, pojat olivat vielä keskenkasvuisia, joten heistä ei ollut apua.
Leena ja Liisa kävivät Kokkolassa koulua. Leena pääsi koulun loputtua töihin Kaustisen kunnantoimistoon, Liisa lähti opiskelemaan Helsinkiin, samoin nuorempi sisar Rauha. Aino sai paikan Säästöpankista.
Esteri muutti poikien Antin ja Matin kanssa Helsinkiin, Haagaan, josta hankittiin pieni osake asunnoksi. Omakotitalo jäi Kaustiselle ja se annettiin vuokralle.
Antti alkoi opiskella Teknillisessä koulussa ja Matti alkoi kiinnostua yhä enemmän autoista. Hän saikin paikan Saabin korjaamolta, jossa hän toimi työnjohtajana.
Poikien mentyä naimisiin äiti muutti Turenkiin, minne hänen kaksi vanhinta tytärtään perheineen olivat muuttanut. Esteri oli piristynyt huomattavasti muutettuaan Helsinkiin ja sitten Turenkiin.
Vaikka hän ei oikein osannut suhtautua omiin lapsiinsa, lastenlapset tulivat yhä tärkeämmiksi. Lastenlapset pitivät hänestä ja näin hän sai uuden sisällön elämäänsä.
Itse hän ei koskaan ollut mukana yhteiskunnallisten asioiden hoitamisessa, mutta hän seurasi elämänsä loppuun saakka oman maansa, mutta myös maailman tapahtumia.
Heikkenevän kuulonsa takia hän ei voinut täysipainoisesti seurustella lastensa, miniöiden eikä vävyjensä kanssa, mutta hän osallistui mielellänsä heidän juhliinsa ja vieraili heidän luonaan.
Esteri sairasti pitkään sydäntautia ja kärsi korkeasta verenpaineesta, myös diabetes hankaloitti elämää. Hän kuoli Turengin sairaalassa 26.1.1987, siis pitkän elämän elettyään.
Oman sukupolvensa lailla hän näki ja koki historian jakson, johon sisältyi keisarivallan aikaa, Suomen itsenäisyyden alun, kaksi maailmansotaa, yhteiskunnan muuttumisen. Mutta hänellä oli myös aihetta henkilökohtaiseen tyytyväisyyteen. Kaikki lapset menestyivät työssään, olivat sitten enemmän tai vähemmän koulutettuja.
(Kirjottanut Leena Sandberg 1931-2021)
