Kaija Huntuksen kirjoittama Korkia-Huntuksen siirtolaishistoriikki kertoo viiden Huntuksen siirtolaistarinan.
Nousta laivaan, kiivetä junaan, mennä pitkälle, nähdä maailmaa, palata kotiin.
- Johan Oskar Huntus 27.4.1879-4.7.1930
- Helga Sofia Hirvi o.s. Huntus 3.11.1881-10.12.1915
- Maria Loviisa Huntus 7.4.1884-31.8.1939 (kutsumaniminä myös Maija, Marja, Mary)
- Leander Filemon Huntus 20.2.1893-24.1.1942
- Kaarle Otto Huntus 24.3.1895-5.1.1939
Lähtö
Kesällä 1912 Otto ja Filemon menevät riihitanhutta alas kohti maantietä. Määränpää on Red Lodgen kaupunki Montanan osavaltiossa Yhdysvaltojen länsiosassa. Heidän selkänsä takana on punainen kaksikerroksinen maalaistalo, jonka pihalla heidän menoaan katsoo Matti (17.11.1888-27.1.1965), poikien isoveli. Talo seisoo pienehköllä mäellä, mutta tasaisen seudun asukkaista mäki on niin iso, että talolla on nimenä Korkia-Huntus – ja onhan talollakin korkeutta.
Siellä sisarussarjan nuorimmaiset menevät. Kraatarilla on teetetty uusia kamppeita ja pankista on otettu lainaa. Matka suuntautuu ensin Liverpooliin Mauretania-laivalle, ja kun laiva irtautuu satamasta, edessä näkyy päiväkausiin vain pelkkää merta. Laivaan nousee muitakin kaustislaisia – jännittää, mutta kun ollaan nuoria ja porukassa, kyllä naurukin raikaa.
Väki väheni Korkialla-Huntuksella uuden vuosisadan ensimmäisinä vuosina. Vielä vuosisadan vaihteessa talossa asuivat sisarusten vanhemmat Loviisa ja Leanteri, heidän lapsensa Oskari, Helga, Maria, Matti, Filemon ja Otto. Vanhin Hilma-tytär oli jo mennyt naimisiin ja muuttanut pois kotoa. Ensimmäiset Amerikkaan lähtijät olivat Helga ja sitten Oskari, heitä seurasi myöhemmin Maria ja lopulta Filemon ja Otto. Isä-Leanteri oli kuollut vain muutamaa kuukautta ennen nuorimpien poikiensa lähtöä.
Helgaa ja Oskaria Amerikka alkoi kutsua ensin. Mitä silloin tapahtui? Ruohonjuuritasolla kaikki näytti samalta kuin ennenkin paitsi ei kuitenkaan näyttänyt. Ensimmäinen sortokausi vyöryi päälle. Uutta asevelvollisuuslakiakin vastaan protestoitiin maassa laajasti, ja tämä laki olisi koskenut ikänsä puolesta juuri Oskaria. Hän olisi joutunut pahimmassa tapauksessa Venäjän armeijaan. Hänen oli siis korkea aika lähteä, mutta ensin piti hoitaa pois alta käräjät, jonne hän oli joutunut veteliläisten ja kaustislaisten välisen tappelun vuoksi. Kirjeistä ei selviä, miksi Helga lähti. Ehkä maailmaa piti vain päästä katsomaan niin kuin monet muutkin. Talon töissä selvittiin jo ilman Helgan panosta, koska nuorempi sisar Maria oli jo aikuistumassa, joten lähtijä ei jättänyt ketään pulaan. Tie Amerikkaan oli jo avattu – jokin siinä matkassa viehätti, mentiin vain kohti jotain uutta, josta ei vielä lähtiessäkään tarkkaan tiennyt, mitä se oli. Parempaa toimeentuloa ainakin toivottiin, eihän yksi maatila kotona tarjoaisi tulevaisuudessa elantoa niin monelle talon lapsista. Niinpä Oskari ja Helga lähtivät, mutta samalla laivalla ja samaan aikaan he eivät matkustaneet. Helga lähti todennäköisesti ensin. Aluksi mentiin riihitanhutta alas maantielle ja sieltä kohti suurta maailmaa. Pikkuiset pojat Otto ja Filemon jäivät katselemaan heidän jälkeensä.
Ennen Ottoa ja Filemonia oli vielä 25-vuotiaan Marian eli Maijan vuoro. Vuonna 1909 Oskari-veli oli tullut Amerikasta käymään ja hänen mukanaan oli turvallista lähteä. Ei hän olisi voinut aikaisemmin lähteäkään, koska Loviisa-äiti oli kuollut jo v. 1903, ja Mariaa tarvittiin talon töissä. Isä Leanterikin alkoi jo olla vanha. Sitten tuli se iloinen asia, että Matti-veli meni naimisiin, ja taloon tuli Maria Kristiina. Nuori hän oli, vasta 18-vuotias, mutta kyllä hän selviäisi. Maria pakkasi tavaransa ja sitten lähdettiin. Amerikassa oltiin lokakuussa 1909. Maria oli tuskin ennättänyt asettua aloilleen, kun Korkialta-Huntukselta tuli uutinen, jota ei voinut todeksi uskoa: Maria Kristiina oli kuollut. Hän oli menehtynyt synnytykseen joulun alla ja lapsikin oli kuollut. Maria Kristiinan aika Huntuksella kesti vain puolisen vuotta. Taloon jäivät sisaruksista Matti, Otto ja Filemon sekä vanha isä. Eikä Maria halunnut enää takaisin palata, Amerikassa oltiin ja Amerikkaan hän jäi.
Perillä
Kun Otto ja Filemon astuivat maihin Mauretania-laivalta v. 1912, Oskari, Helga ja Maria olivat jo paikkansa löytäneet. Oskari ja Maria olivat asettuneet Red Lodgeen, muita asuinpaikkoja ei kirjeissä mainita. Oskari sai elantonsa kaivosmiehenä, ja Maria oli ainakin jossakin vaiheessa jollakin farmilla töissä. Kirjeet eivät kerro, oliko hänellä aluksi muitakin työpaikkoja. Helga asui Coloradon Leadvillessä, jonne hän oli päätynyt avioiduttuaan Kalajoelta kotoisin olleen kaivosmies Juho (John) Hirven kanssa. Hirven perheen sukututkimus tietää kertoa Helgan koti-ikävästä. Kun tieto Loviisa-äidin kuolemasta tuli v. 1903, Suomeen ei voinut lähteä, koska perheen toinen lapsi oli vielä vauvaikäinen – ensimmäinen lapsi oli kuollut pian syntymänsä jälkeen, mutta parin vuoden päästä v. 1905 Helga matkusti pienen parivuotiaan Meimi-tyttärensä kanssa vanhaan kotiinsa. Holminiemen hautausmaalla voi jättää äidille lopulliset jäähyväiset, voi tavata ystäviä ja tuttuja, katsella lapsuuden maisemia, kallioita ja levollista jokea uomassaan ja nähdä vielä isä ja sitten palata takaisin Leadvilleen, jossa hänen oma kotinsa ja elämänsä peruuttamattomasti olivat. Näin Amerikka vei Loviisan ja Leanterin lapset. Sisarukset olivat lopullisesti uudella mantereella.
”Sano terveisiä kaikille tutuille vaan olkaa ensin perheennä kansa tervehditty.” Näin kirjoitti Filemon, ja samantapaisia muittenkin sisarusten tervehdyksiä posti alkoi kuljettaa valtameren yli Korkialle-Huntukselle. Osa kirjeistä on säilynyt, osa ilman päivämääriä, osasta jokin sivu on hävinnyt tai revennyt. Helgan kirjeitä ei ole löytynyt. Kirjeitten vastaanottaja on kotiin jäänyt Matti. Ensimmäinen säilynyt kirje on vuodelta 1918, seuraavat vuosilta 1920-1924 ja viimeiset vuosilta 1937-1941. Siirtolaiselämän alkuvaiheista ei saada tietää, koska ne kirjeet ovat kadonneet. Kirjeitten aiheina ovat työt ja toimeentulo, arkielämä ja sairastumiset. Ajatuksissa on myös mahdollinen paluu takaisin kotimaahan ja se mitä perintönä tulleiden maaosuuksien kanssa tehtäisiin. Kirjeet kertovat muustakin kuin vain yksityisen ihmisen elämästä, ne sijoittavat sisarukset omaan aikaansa ja ajan historiaan. Huolenaiheet ovat yhteisiä monen muun kanssa ja varmasti myös ilon ja onnistumisen hetket. Opeteltiin tuntemaan uutta maata, sopeuduttiin sinne tai oltiin sopeutumatta. Sitä ei unohdettu, mistä oli tultu ja minne voisi vielä palata.
Tokkaa kliinaamassa ja muita töitä
Nuorimmat veljet Otto ja Filemon eivät jääneet Red Lodgeen. Otto näyttäisi kuitenkin olleen siellä ensimmäiset vuotensa, ja oletettavasti hän oli töissä hiilikaivoksilla kuten veljensä Oskari. 20-luvun alkupuolen kirjeissä hän kertoo olleensa metsätöissä eri paikoissa, Alaskassakin asti. Ainakin v. 1924 Otto oli Portlandissa, jossa hän on ehkä asunut vähän vakinaisemmin. Oskari-velikin oli käynyt ”Portlandisa tohtorin tykönä”, mutta hän oli ennättänyt jo lähteä pois Redlatriin (= Red Lodge), ennen kuin Otto oli saapunut paikalle. Matti-veljen Red Lodgeen tulleen kirjeen hän oli kuitenkin toimittanut perille.
Kaustislaisia on aina hauska tavata. Seattlessa Otto on ollut viettämässä joulua ja ”aika menikin siellä koko hyvin”. Kun hän palaa joulunvietosta, tukkikämpälle onkin tullut tuttu mies, Järvilän Falfriiti. ”Minä olen Järvilän Falfriitin kans yhesä töisä. Se käski sanua terveisiä.” Astoriassa on paljon kaustislaisia, ja sieltä Matille lähtevät terveiset Antti ja Aina Huntukselta. Tutut kaustislaiset pitää aina mainita. Filemonkin kertoo tavanneensa Eldoradossa työnhakumatkalla olleen Oskari Pesolan, joka oli käynyt Suomessa ja kehunut käyneensä Huntuksen mäelläkin.
Kaikki ei mene niin hyvin kuin on toiveissa ollut. Oton kirjeessä, joka on kirjoitettu vuosilukua mainitsematta tukkimetsässä Portlandissa lokakuussa, kerrotaan, että metsätyöt ovat hyvässä käynnissä, mutta ilmat alkavat olla sateisia, ettei voi kaikkina päivinä olla töissä. Amerikkaan muutostaan hän kertoo näin: ”Ei se täällä maassa ole niin hyvä kuin siellä monet kuvittelevat. Siinä moni erehtyy toiveisaan kuin sieltä tulee tänne että täällä sitä äkkiä rikastuu. Niin on minunki käynnyt. Kyllä sitä jotenkin aina pärjää kuin on työhön kykenevä. Palkat täällä ympäristöllä on koko hyvät viidestä taalasta ylöspäin mutta eläminen on koko kallis täällä.” Myös maakaupoista Otto neuvottelee Matti-veljensä kanssa.
Iloisempiakin sävyjä Oton kirjeissä on, ja niin on ollut varmaan hävinneissäkin kirjeissä. Näin hän vastaa päiväämättömässä kirjeessä Conneautista veljensä Matin kysymykseen, onko työ helppoa: ”Työ on kyllä niin helppo että ei sovi parempaa hakia, ei tarvitse tehdä mitään jos ei halua. Jaksaa helposti tehä yötä päivää, siinä tokkaa kliinathan eli puhristethan, konehet panee kaaroihin niin siittä varisee tokalle. Varsinki yöllä ei tarvitse tehdä mitään, jos ei halua.” Otto tuntuu hyväntuuliselta ja tyytyväiseltä silloiseen työmaahansa. Asiaa tuntematon ei oikein saa selvää, mitä ollaan tekemässä, mutta ehkäpä työmaa on tukkimetsässä. Oton viimeinen päivätty kirje on vuodelta 1924.
Filemon, sisarussarjan toiseksi nuorin, ei haikaile Suomeen paluusta: ”Minä en enään viihdy maa seudulla, kuten ehkä muistat olin liikkuvan luontoinen poikassa ollessa. Tahtoo olla sama vika aina vain kaupunki elämä huvittaa ainaki vielä.” Maamiestä hänestä ei milloinkaan tulisi. Kirjeitten perusteella hän näyttää sopeutuneen uuteen maailmaan hyvin.
Oskarin vanhemmassa säilyneessä kirjeeessä vuodelta 1918 hän kertoo Filemonin olevan Red Lodgessa odottamassa armeijaan lähtöä. Äkkinäinen armeijaan lähtö oli Filemonin myöhemmän kirjeen mukaan myös syy siihen, että hän oli myönyt Korkia-Huntuksen maaosansa Oskarille. Niin kävi, että ensimmäinen maailmansota vaikutti siihen, että pieni maapala Korkialla-Huntuksella vaihtoi omistajaa. Filemonille tuleekin lähtö Yhdysvaltojen sotajoukkojen mukana Ranskaan taistelemaan saksalaisia vastaan. Sota oli loppuvaiheessa, eikä Filemonin sotaretki kauan kestänyt, ja hän palasi jatkamaan elämäänsä Amerikan mantereelle.
Päiväämättömässä kirjeessä Filemon kertoo asuneensa kahdeksan vuotta Illinoisin osavaltiossa Eldoradossa, vaikka kulki sieltä käsin muuallakin. Chicagossa hän mainitsee käyneensä, koska Eldoradossa kolikaivannot oli topattu, sillä kesällä ei ollut suurta kolin tarvetta. Kun Filemon reissaa työn perässä, posti menee suutarin liikkeeseen. Niin hän on sopinut. Muista työmaista ei kirjeissä ole selvää mainintaa, mutta jotkut muut paperit antavat viitteitä, että hän olisi myöhemmin ollut rautateitä rakentamassa.
Myös molempien nuorempien veljesten elämässä näyttää olleen paljon reissaamista, ja perheettöminä heidän oli helpompi lähteä. Veljekset menivät kuitenkin omia teitään. Filemon mainitsee eräässä kirjeessä, kun Otto oli tulossa Illinoisiin, että johan hänkin haluaisi hänet nähdä, kun ei ollut nähnyt poikaa vuosiin. Yhteydenpito sisarusten välillä ei siis ollut kovin tiivistä, mutta näyttää siltä, että Red Lodge olisi ollut heille jonkinlainen kiintopiste, koska vanhemmat sisarukset asuivat molemmat siellä. Red Lodgeenhan Filemon tuli odottelemaan armeijaan menoaankin.
Filemon radikalisoituu
Lama-ajasta, työttömyydestä, työelämän epäkohdista ja elämän epävarmuudesta oli seurauksena lakkoilua ja työväestön liikehtimistä. Punikit ja lahtarit olivat käypää sanastoa ainakin Filemonin työporukassa. Filemon kertoo tapauksesta, kun työmaalle oli tullut Suomesta poika, jonka sanottiin olevan lahtari. Poika oli varma, etteivät hänelle punikit mitään voi, mutta työmiesten kokouksessa päätettiin lakkoon menemisestä. Aamulla 300 miehen joukosta töihin lähti vain tämä poika, ja lopputulos oli, että työkomppanian isännän oli pantava poika pois ja otettava samat miehet töihin.
Filemon selvittää jossakin kirjeessään Matti-veljelleen sosialismin aatetta, kun Matti on valittanut Suomessa vallitsevasta rahapulasta. ”Mitä harvempain käsiin joutuu mailman rikkaudet sitä ahtaammalla on työtä tekevä luokka kapitalistisessa mailmassa. Jos työtä tekevä luokka itse hallitsee mailmaa niin silloin katuaa myös rikkaudet mutta siltäin varma toimeen tulo kaikilla, jotka työtä tekevät.” Näin valistaa Filemon veljeään, eikä hän ollut ainoa kaustislainen, joka oli lämmennyt sosialismin aatteelle, jos joulu- ja vapputervehdyksistä Työmies-lehdessä voi niin päätellä. Ainakin allekirjoittaneiden sukunimet viittaavat vahvasti Kaustisen suuntaan. Amerikansuomalainen Työmies-lehti oli aluksi sosialistien ja 20-luvun alusta kommunistien äänenkannattaja.
Filemonin jyrkkyys näkyy siinä, kun hän kertoo käyneensä Ohiossa tapaamassa Matti-veljen vaimon Iida-sisarta ja tämän miestä, joitten poliittiset mielipiteet eivät häntä oikein miellyttäneet. Näin hän ilmaisee paheksuntansa: ”Olin pahoillani siittä että sellaisilla mielipiteillä hänkin tuli täältä leipäänsä ansaitsemaan, ei pääse rehellisten työläisten joukkoon.” Tästä nousi ilmeisesti pienoinen myrsky kotikonnuilla Suomessa, kun Huntukselta lähti asiasta kysely Otolle, joka selittää: ” Kysyitte Iitan miestä. Se on hyvä mies. Minä tunnen sen kauvvan aikaa. Kävin heillä kylässä kun olin kaupunkisa.” Matin vaimo Alina oli varmasti ärsyyntynyt Filemonille ainakin sisarensa parjaamisesta. Filemon kysäisee kyllä Matilta ehkäpä vain leikkimielellä, onko Alina ”kiukusa”, kun hänen ääntään ei kirjeessä kuulu lainkaan. Kirjeistä ei selviä, oliko Alina kiukkuinen vai ei ja mille oli kiukkuinen, jos oli kiukkuinen.
Kyllä muutkin sisarukset kirjoittivat lama-ajan ongelmista, mutta eivät sellaisella paatoksella kuin Filemon. Oskari kirjoittaa työväen liikehdinnästä: ”Täällä on tätänykyä kova lakko kivihiilikaivannoilla yli Amerikan. Se alkoi huhtikuun ensi päivä. Net meinasi herrat laskia palkkoja, saapi nähdä nyt kumpi puoli voittaa. Tähän lakkoon kuuluu noin miljoona mainaria.” Ja Mariakin kertoo, kuinka lama-aika painaa päälle. Kirjeet ajoittuvat 1920-luvulle.
Filemonin viimeisistä ajoista ei ole tarkkaa tietoa. Todennäköisesti hän kuoli tapaturmaisesti 24.1.1942, ja hautaus tapahtui paria päivää myöhemmin. Hautapaikka oli Proviso, Cook, Illinois, mutta hautapaikka ei ollut lopullinen, koska hautoja piti siirtää rakennettavan valtatien alta toiseen paikkaan. Suomessa Filemon on kuolleeksi julistettu v. 1942. Siitä todistaa Virallisessa lehdessä toukokuussa 1942 julkaistu ilmoitus, josta Matille on lähetetty lasku.
Oskarin ja Marian jäljillä
Oskarin kirjeitä on säilynyt vain kaksi kappaletta, mutta toisten sisarusten kirjeissä tietoa hänestä on jonkin verran. Oskarin elämäntilanne muuttui v. 1915, kun hän avioitui leskeksi jääneen Julia Kolan kanssa. Julia oli alun perin kotoisin Halsualta ja hänellä oli ensimmäisestä avioliitostaan kolme poikaa. Perheeseen syntyi vielä tytär Irja Irene v. 1918.
Oskarin kohdalla kaikki ei ollut kuitenkaan kunnossa, sillä hänen terveytensä alkoi reistailla. Ensimmäisessä kirjeessään vuodelta 1918 hän kertoo loukanneensa kolikaivannossa, mutta oli palannut jo töihin. Kaivostyö oli riskialtista ja tapaturmat olivat enemmän sääntö kuin poikkeus. Sekä Amerikassa olevat sisarukset että Kaustisen kotiväki olivat usein hänestä huolissaan, ja hänen tilanteestaan kerrotaan useissa kirjeissä. Kun kotona Huntuksella on ihmetelty, miksi Oskari ei ole kirjoittanut, Maria selittää, että ”Welimies Oskari on ollu oiken huonossa terveydessä jo viime talvesta saakka”. Otto kertoo saman asian omassa kirjeessään. Hänen diagnoosinsa on jossain vaiheessa, että mainityö on Oskarille epäterveellinen. Hän arvelee, että Oskari tuskin Suomeen enää tulee, hän alkaa olla jo vanha mies.
Oskari ei ole tietämätön tilanteestaan ja pohtii vielä paluuta Suomeen. ”Mitenkä sinä arvelisit rupiaisikohan siellä pärjäämään?” Näin Oskari kyselee Matilta. Vuosi oli 1922 ja Oskarilla oli ikää 48 vuotta, joista hän oli viettänyt yli 20 vuotta Amerikassa. Amerikan olot näyttävät Oskarin mukaan tulevan huonommaksi kuin kotona Suomessa, ja häntä huolettaa oma tulevaisuutensa. Hän omisti tekemiensä maakauppojen jälkeen osan Huntuksen maista, ja mahdollinen muutto oli ehkä kaupantekohetkellä hänen varasuunnitelmansa, jos Amerikassa ei enää pärjäisi. Ehkä hän ei itsekään uskonut täysin paluumuuttoon, koska elämänmuutos olisi ollut mullistava perheelle.
Oskarin elämä sai toisen käänteen, kun vaimo Julia kuoli v. 1924, ja Oskarin oli yksin huolehdittava 6-vuotiaasta Irja-tyttärestään. Otto oli oikeassa: ei Oskari enää Suomeen palaisi, sillä Oskari kuoli äkillisesti sydänvaivoihin työpaikallaan v. 1930. Hän oli 51-vuotias. Irja-tyttärellä ei ollut enää isääkään. Oli kuitenkin olemassa Maria, joka otti huolehtiakseen teini-ikää lähestyvästä veljentyttärestään. Ratkaisu oli varmasti itsestäänselvyys. Ehkä hän oli jo aikaisemmin ollut Oskarin apuna Julian kuoltua.
Marian kirjeitä on säilynyt 1920-luvulta ainakin yksi, jossa hän kertoo Oskarin voinnista ja lama-ajasta. Satoja miehiä on jouten, kun kahdesta kaivannosta on toinen suljettu. Siitä hän on iloinen, että Korkialla-Huntuksella on ollut hyvä vuosi, ja että edes leipä saadaan omasta pellosta. Myöhemmin lähetetystä päiväämättömästä kirjeestä selviää, että Irja asuu hänen luonaan, ja lisäksi hän kyselee lähettämänsä paketin perään. Huntuksen kotiväkikin on mielessä: ”Tuntuu siltä ikään kun olisi vielä Suomessa koti, kun saa sieltä aina joskus kirjeen.”
Tärkeä henkilö Marialle oli hänen ystävänsä Helga Koski (o.s.Jylhä), joka oli saapunut Amerikkaan v. 1909 miehensä Leanderin kanssa samalla Celtic-laivalla kuin Maria veljensä Oskarin kanssa. Oskari oli tuolloin paluumatkalla takaisin Red Lodgeen, ja niin näyttää Leanderkin olleen.
Helga Koskea on kiittäminen siitä, miten paljon Kaustisen sukulaiset saivat tietää Marian viimeisistä ajoista ja muustakin hänen elämästään. Hän on hyvä kirjoittaja ja osaa elävöittää tekstiä omilla huomioillaan ja arkisillakin asioilla, joista muut eivät välitä kirjoittaa. Käsialasta päätellen Helga Koski on ollut monien Marian kirjeiden kirjurina. On varmasti pidetty yhteisiä keskustelutuokioita, pohdittu omaa elämää, ja sitten on ruvettu laatimaan kirjettä. Helgan ääni tulee kirjeissä monesti selvästi esille, ja välillä hän kirjoittaa omallakin nimellään. Nämä yhteiset kirjeet ovat 1930-luvun lopulta. Selviää, että Maria on ollut töissä samalla farmilla kuin hänen ystävänsä, ja että hänen ja Helgan asuinpaikka oli maalaiskylien keskellä. Helga asui yksinhuoltajana lastensa kanssa heidän aikuistumiseensa saakka, koska hänen miehensä oli kuollut jo v. 1917. Heitä ympäröi tiivis suomalaisten ja ennen kaikkea kaustislaisten verkosto, joka oli niin tiivis, että englannin kielen taito jäi monella hyvin puutteelliseksi ja varsinkin silloin, jos työpaikalla selvisi suomen kielellä.
Kadonneet lapset
Amerikansuomalaisessa Uusi Kotimaa -lehdessä on 26.12.1922 pieni ilmoitus otsikolla Haluaisin tietää. Allekirjoittajana on Miss Maria Huntus, joka etsii sisarena Helgan orvoiksi jääneitä lapsia. Sisar on tyttönäolonimeltään Huntus. Jos joku voisi antaa Marialle heistä tietoa, hän tekisi Marialle suuren palveluksen. On joulun aika ja Maria kaipaa lähisukulaisiaan.
Sisar Helga ei ollut toipunut kuudennen lapsensa synnytyksen jälkeen, vaan hän kuoli 10.12.1915. Äidittä jäivät Meimi (Mayme), John Alfred, Walter, Vaino ja Aune. Vanhin Meimi oli 12-vuotias ja nuorin Aune 2. Pieni vauva oli kuollut synnytyksessä. Perheen isä John Hirvi yritti parin vuoden ajan tulla toimeen lapsikatraansa kanssa Meimin avustuksella, mutta tilanne kävi varmaankin ylivoimaiseksi, sillä John nousi v. 1917 junaan lastensa kanssa ja vei heidät vanhimman sisarensa luokse Pohjois-Dakotaan ja palasi sieltä itse takaisin töihin Leadvilleen. Lapset olivat äidittömiä, mutta pian heistä tuli myös isättömiä. Uusi Kotimaa -lehdessä on 16.4.1920 Johnin kuolinilmoitus, jossa kerrotaan Johnin kuolleen mainarin keuhkotautiin tammikuussa v. 1920. Isänsä sairastuttua Meimi-tytär matkusti Leadvilleen isäänsä hoitamaan, mutta isän kuoleman jälkeen myös Meimi sairastui ja kuoli muutamaa viikkoa myöhemmin. 17-vuotiaan Meimin elämä jäi elämättä vasta kihlatun sulhasen kanssa. Ilmeisesti Juhon ja Meimin kuoltua yhteydet Helgan perheen ja Red Lodgessa asuvan Marian välillä katkesivat. Maria ei tiennyt, missä lapset olivat, ja parin vuoden päästä Maria yritti lehti-ilmoituksella saada heihin yhteyttä. Marian kirjeistä lapsista ei löydy mainintaa, mutta ehkä ne kirjeet ovat hävinneet. Lapset kuitenkin löytyivät.
Myöhemmin Helgan lapset pitivät yhteyttä myös äitinsä Suomessa asuvaan sukuun. Sotien aikana ja niitten jälkeenkin Amerikasta tuli paketteja Suomeen, jossa oli puutetta ihan kaikesta. Koska Maria oli tuolloin jo kuollut, Korkia-Huntuksen paketit olivat melkoisella varmuudella Helgan lasten lähettämiä. Kun kaikesta oli pulaa, piti olla kekseliäitä ja käyttää kaikki mahdollinen hyväksi. Joku Korkialle-Huntukselle tullut Amerikan iso paketti oli kääritty hyvään ja paksuun kankaaseen, ja siitä tehtiin kylpypyyhe. Pyykkinarulla roikkuikin sitten kuivumassa pyyhe, jossa luki isoin kirjaimin Matti Huntus, Kaustinen Finland Vaasan lääni. Ei Amerikassakaan eletty sodan aikoihin yltäkylläisyydessä, mutta silti oli halua auttaa. Helga Koski kertoo, miten joistakin ruokalajeista oli pulaa, sokerin saantia rajoitettiin, kankaita kaupoissa tuskin oli, sukista oli puute, kahvi oli kallista. Mitään hätää ei Helgan mukaan ollut, he olivat pärjäilleet, ja olivathan he saaneet farmareiltakin kermaa, josta oli sitten itse tehty voita. Isommissa kaupungeissa oli voistakin paha pula. Näin Helga tekee ilman suuria sanoja selväksi, millaista elämä oli. Maailma on pieni, ja samat suhdanteiden vaihtelut ja sodan seuraukset piiskaavat molemmin puolin Atlanttia.
Huonot ajat toivat mukanaan ikäviäkin ilmiöitä. Marian kuoleman jälkeen kirjoittamassaan kirjeessä Helga Koski kertoo, että lama-aikoina Marian auttamishalua käytettiin myös hyväksi. Näin Helga kertoo: ”Maija on menettänyt koko paljo rahaansa niin kun se joskus käy. Maija on ollu koko elämänsä hyvän tahtoinen ja auttavainen kaikkia ihmisiä kohtaan sekä on antanut paljo luottoa ihmisille, niin siinä sitä häviääkin joskus.” Ehkäpä Maria ei itse ollut näistä luottotappioistaan välittänyt kirjoittaa. Kirjeissä ei myöskään mainita, että Maria olisi joutunut työttömäksi. Farmin työt oli tehtävä kaikissa suhdanteissa.
Marian kotona
Helga Koski on käynyt Suomessa v. 1937 pari vuotta ennen Marian kuolemaa, ja hän tuo Korkia-Huntuksen tuliaiset Marialle, joka jo tuolloin oli vakavasti sairas. Helgan mukana päästään vielä kurkistamaan Marian kotiin. Kun Helga on maidonhakumatkalla, ja kun kulku sattuu Maijan kämpän ohi, hän pistäytyy katsomaan, kuinka Maija pärjää, kun on satanut luntakin. Kirje kertoo, että sisällä istuu Maija Suomen villasukat jalassa hyvin onnellisen näköisenä. Sukat ovat niin hyvät, että oikein kuumottavat jalassa. Tuliaisliiviä Maija ei voi vielä panna päälle, koska hän ei saa kättään vielä nostettua ylös. Saamiaan pellavaliinoja hän ihailee, ja tyynyt laitetaan jouluksi kuntoon ja käyttöön. Helga kertoo vielä, että Maija tykkää hyvin elämästään, kämppä hänellä on nätti ja lämmin. Helgan positiivinen elämänasenne ja hyväntuulisuus välittyy kirjeistä, ja sillä oli varmasti merkityksensä Mariallekin.
Helgan kotiintulo oli iloinen, sillä matkalta tulijan kunniaksi hänen tuttavansa olivat järjestäneet tuliaiskekkerit. Helga oli ihmeissään, kun kotiin tulla tupsahti iso joukko ystäviä, joilla oli kahvit ja leivokset mukanaan, ja sängynpeitteenkin hän sai muistoksi. Yksi kuitenkin kekkereistä puuttui, ja se oli Maria, joka ei jaksanut lähteä mukaan. Hän jäi kotiin Helgan tuomien tuliaisten kanssa.
Alkuvuodesta 1939 Marialle on tullut Alaskasta tieto, että Otto-veli oli kuollut äkillisesti keuhkokuumeeseen vain päivän sairastettuaan. Leanterin ja Loviisan nuorimmaisen pojan Amerikan matka oli päättynyt Alaskan Nomeen, joka on pieni kaupunki Beringin salmen rannalla. Vastarannalta alkaa Venäjä ja hyvin kaukana on Suomi. Ja kaukana on Mariakin sekä Suomesta että Alaskasta.
Heinäkuussa 1939 Korkialle-Huntukselle lähtee kirje, jossa Maria kertoo olevansa hyvin heikossa terveydessä. Hän arvelee, että ei elä enää kauan. ”Kasvi oikeassa keuhkossa taitaa tehdä elämästäni lopun.” Samassa kirjeessä Maria kertoo, kuinka Oton kuolintodistuksen saamisessa on ollut hankaluuksia. Sen hän lähettää, kunhan oikeanlainen todistus tulee. Omiakin asioitaan Maria järjestelee. Hän haluaa Suomesta kotitekoisia pellavapöytäliinoja, joitten koot ja värit hän ilmoittaa tarkasti. Ne hän haluaa lahjoittaa ystävilleen, jotka ovat häntä sairauden aikana auttaneet. He ovat toimineet tulkkeina lääkärissä ja kuljettaneet häntä sairaalaan. Hän on myös ollut hoidettavana jonkun ystävän kotona pitkähkön ajan. Helga Kosken Korkialle-Huntukselle lähettämässä kirjeessä mainitaan myös Mariaa auttanut Betta, ja pienen selvittelyn jälkeen selviää, että hän oli Marian serkku, alun perin Katariina Elisabet Rauma Salonkylän Mankkilasta. Marian äiti ja Bettan isä olivat sisaruksia. Näin toimi sosiaaliturvaketju Red Lodgessa, joka tarkoitti sitä, että tiivis yhteisö suojeli omiaan. Viimeiset aikansa Maria on kotona, ja hän vaikuttaa levolliselta ja jopa iloiselta. Ystävät käyvät katsomassa, ja eräänkin kerrankin kolme isoa astiaa oli täynnä tuoreita kukkia. Myös Oskarin tytär Irja tulee Alaskasta tätiään hoitamaan, ja ihan viimeisiksi ajoiksi Marian työnantaja palkkaa yöhoitajan. Naapurit ja tuttavat auttavat päivisin. Maria kuolee elokuussa 1939, samana vuonna kuin Otto-veli. Maria oli 55-vuotias ja Otto 44. Vuoden 1940 lopulla kuolee myös Irja auto-onnettomuudessa. Hän oli 22-vuotias. Huntuksen sukua jäivät Amerikassa jatkamaan vanhimman sisaren Helgan lapset.
Marian kuoleman jälkeen Helga Koski kirjoittaa vielä Korkia-Huntuksen Alinalle ja kertoo, että Marian pyytämät pöytäliinat on toimitettu perille hänen toivomallaan tavalla. Samassa kirjeessä Helga muistelee vielä käyntiään Korkialla-Huntuksella ja kiitokset lähtevät isäntäväelle: ” – – muistan aina hyvyytenne josta sain nauttia teillä käydessäni. Tunnen että olen ikään kun olisin velassa teille siellä käyntini johdosta.” Näin siis Helga, joka kertoo asuvansa yksikseen, kun poikien on pitänyt lähteä kotikonnuiltaan hakemaan työtä. He ovat ”ympäri hujan hajan”, yksi Chicagossa, kaksi Alaskassa ja neljäs Californiassa. Red Lodgessa on edelleen suomalaisten pienenevä piiri, joukossa paljon miehensä menettäneitä naisia. Sitten Helga puuskahtaa muka pahoillaan, kun Oskari Pesola on vienyt Marian leskeksi jääneen Betta-serkun mukanaan Duluthiin. Helga eli Marian kuoleman jälkeen vielä monta vuosikymmentä.
Lopuksi
Kirjeitten ei pidä antaa hämätä. Sisarusten elämä ei ole sama kuin heidän kirjeensä, vaan elämä on elämää, johon kuuluu kaikenlaista. Oli muutakin kuin vain lama-aikaa ja sen seurauksia. Parempina aikoina tehtiin töitä ja oltiin ahkeria, töihinhän Amerikkaan oli tultukin, vaikka kultaa ei vuolemaan päästykään.Sisaruksista Helgalla oli kova koti-ikävä, uuteen paikkaan ei ollut kovin helppoa sopeutua. Mutta hän sopeutui. Helgan hautajaisista kertovasta lehtileikkeestä selviää, että hän oli toimelias ja osallistuva kansalainen ja että hänellä oli laaja tuttavapiiri.
Veljestenkin kirjeissä on valonpilkahduksia. Filemon viihtyi ilmeisen hyvin omissa porukoissaan, ja hänhän tarttui kynäänkin selittäessään käsityksiään maailmantilanteesta. Vaikka työn perässä reissattiinkin, oli siinä hyvätkin puolensa. Tie oli auki ja pärjättiin isossakin maailmassa milloin paremmin ja milloin huonommin, nähtiin ja koettiin kaikenlaista ja oltiin rohkeita, eikä lähteminen ollut vaikeaa. Oskarin Irja-tyttärenkin osoite on jonkin aikaa Alaskassa, ja sinne hän lähti Marian kuoleman jälkeenkin.
Kotimaahan lähetetyt poseerauskuvat kuvittivat amerikkalaisen elämän parasta puolta. Kuvissa lapset ovat pyhäpukimissa ja tukat kammattuina, ja aikuisetkin parhaimmissa pukimissaan. Kateelliseksi siitä saattoi kotimaassa tulla. Jos hyvistä ja huonoista puolista voisi ottaa keskiarvon, oltaisiin varmasti lähempänä arkitodellisuutta.
Koti-ikävä tai ainakin halu käydä Suomessa on kirjeissä usein puheena. Helga kävi ja Oskari kävi, mutta muut eivät. Marialta matkarahat menivät sairastamiskuluihin, ja Otolta ja Filemonilta toimeentulon epävarmuuteen, aina oli olemassa joku este. Filemon tekee jossakin vaiheessa näköjään elintasovertailua Suomen ja Amerikan välillä tiedustelemalla Matilta, joko Huntukselle on hankittu auto. Matti taas kysyy, voisiko Filemon lainata rahaa navetan korjaukseen, mutta sitä ei ollut juuri sillä hetkellä, joten puntit menevät tasan, kun kummallakaan ei ollut rahaa. Filemon tuumaa kuitenkin, että voisi itse tulla korjaushommiin mukaan Korkialle-Huntukselle. Eipä kuitenkaan tullut, ja auto- ja traktorihaaveet jäivät Huntuksellakin seuraavalle sukupolvelle, hevosella pärjättiin vielä pitkään.
Sisarusten välinen yhdyslanka ei katkennut milloinkaan. Amerikkaan lähteneet olivat läsnä ajatuksen tasolla myös Korkialla-Huntuksella. Matin lapsista kukaan ei ollut nähnyt Amerikan tätejään ja setiään, mutta Matin Liisa-tytär kertoi, että he olivat kuitenkin heille läheisiä. Hän kertoi myös, että talon yläkerran päädyn yksi kamari oli ollut Oton kesäkamari. Sieltä nuori mies katseli aikoinaan kirkon siluettia ja sen taakse laskevaa aurinkoa ja tietä, joka lopulta vei hänet kauas pois.
Helga Koski kuvaa elävästi siirtolaisen tuntoja Korkia-Huntukselle lähetetyssä kirjeessä Suomessa käynnin jälkeen. Näin hän kirjoittaa: ”Kyllä se tuntui ikävälle lähteä Suomesta kun tiesi että se on viimeinen kerta – – tunsin oloni sielä siskojen ja Weljien keskuudessa niin turvalliseksi. Se lähtö tuntui siltä että nyt minä jätän kotini sekä omaiseni että tuttavani viimeisen kerran ja menen vieraaseen mailmaan. – – Mutta kuitenki sitte taas kun oltiin jo matkalla, alkoi tuntua siltä että kun nyt pääsisi vain pian kotiin että saisi nähdä täälä tuttavansa.”
Elämään Red Lodgessa kuului myös paljon iloa, ystävyyttä, toveruutta ja kanssaihmisistä huolehtimista, oli yhteenkuuluvaisuuden tunne, kieli, samanlainen lapsuus ja nuoruus kaukaisessa maassa, jota ajan kuluessa jo alettiin kaihomielellä muistella. Uusi maa ei ollut kotimaa, se oli välitila, jonka toisella puolella kaikki oli tuttua, ja edessä oli uusi ja tuntematon, ja se pani kysymään itseltä tietoisesti tai tiedostamatta, kuka minä oikein olen. Piti irrottautua ja nähdä vanha ja uusi toisella tavalla, asetella itsensä toiseen asentoon, joka saattoi muuttua voimavaraksikin. Paljon toi mukanaan matka, jolle toivorikkaat suomalaisnuoret aikoinaan lähtivät.
Tämän kirjoitelman myötä tervetuloa takaisin Korkia-Huntuksen talon tarinaan, Oskari, Helga, Maria, Filemon ja Otto!
Kaustisella 8.9.2025
Kaija Huntus