Kuka kaustislainen urheilija on ollut lähinnä olympiapaikkaa? Joku voisi veikata Paavo Jokivirtaa, joka kaatui pahasti Salpausselän hiihtojen 18 kilometrin olympiakatsastuksessa johdettuaan kilpailua sitä ennen ja menetti mahdollisuutensa 1928. Olavi Finnilä taisteli vapaapainin olympiapaikasta 1956, mutta joutui selätetyksi omasta heitostaan. Timo-Jaakko Virkkala oli 100 metrin maailmantilastossa vuonna 1964 sijalla 23. Tänä päivänä tuollaisen sijoituksen haltija lähetettäisiin ilman muuta kisoihin.
Oikea vastaus on kuitenkin Mira Marski (s. Saarikettu). Hänen tarinansa maailman nopeuslaskun kärkeen ja kahden kristallipallon voittajaksi on kiehtova. Niin – ja se paikka Albertvillen olympialaisiin vuonna 1992 oli itse asiassa jo hankittu. Mutta kuinkas sitten kävikään.
Vasta 18-vuotias kaustislainen oli voittanut Sallassa pidetyt molemmat olympiakatsastukset. Nopeuslasku oli saatu Albertvillen olympialaisiin näytöslajiksi. Ranskassa oli legendaarinen Les Arcs –niminen rinne, jossa oli määrä laskea olympialaisten mitaleista. Mira oli täynnä intoa ja odotti kutsua kisoihin, mutta olympiakomitean tuolloinen valmennuspäällikkö Kalevi Tuominen soitti ja valoi kylmää vettä KP-V:n kasvatin niskaan.
Kisoihin lähetettäisiin Tarja Mulari, koska ”sinulla ei ole kokemusta niin suurista rinteistä”. Sanoin, että onhan aika tavallista, että kisoihin mennään monissa lajeissa vailla kokemusta jostakin nimenomaisesta radasta.
Hetken Miraa sapetti ankarasti. Tarja Mulari otti naisten nopeuslaskussa kultaa. Silloin Mira päätti vielä näyttää, että paikka olisi kuulunut hänelle. Kaksi viikkoa olympialaisten jälkeen hän voitti samassa rinteessä maailman-cupin osakilpailun. Maailmancupin yhteispisteissä hän jäi pisteen voittajasta, mutta sai makean hyvityksen vuosina 1993 ja 1994, jolloin hän voitti kokonaiskilpailun. Iloa himmensi ainoastaan se, että toinen kristallipalloista varastettiin Italiassa.
Koska nopeuslaskua ei kelpuutettu enää 1996 Naganon olympiakisoihin Les Arcsin rinteessä tapahtuneen valitettavan tapaturman takia, Mira päätti lopettaa lajin ollessaan huipulla, mutta vailla haasteita. Vain pari asiaa jäi hieman harmittamaan: olympiavoitto ja nopeus 220 kilometriä tunnissa, joka jäi rikkomatta pienen epäonnen takia.
Veljen perässä Puhkionkalliolta
Mira Saarikettu (s.1974) nousi Puhkionkallion rinteelle ensi kertaa kymmenvuotiaana ison veljensä Mikael Saariketun perässä. Aluksi hän pujotteli seuran omissa kilpailuissa, mutta jo 13-vuotiaana hän osallistui ikäluokkansa SM-kisoihin suurpujottelussa ja syöksylaskussa. Ostettuaan syöksylaskusukset hän päätti kokeilla nopeuslaskua ja totesi heti, että tässä on hänen lajinsa.
Mira oli vasta 16-vuotias, kun hän lähti Sallaan Markku Saaren ilmoittamana ja perheen kannustamana. Hän sai rinneyrittäjältä lainaksi nopeuslaskusukset ja osallistui ensi kertaa niin kutsuttuun kumipukusarjaan. Tuloksena oli kuudes sija naisten sarjassa.
Seuraavana vuonna Mira otti jo naisten SM-pronssia voitettuaan ensin juniorien SM-kultaa. Hän voitti myös olympialaisia edeltävät testikisat ja pääsi edustamaan A-maajoukkueessa ja olympiavalmennettavana Suomea maailmancup-kisoihin Italiaan ja Ranskaan. Niistä oli tuliaisina kakkos- ja kolmossijoja sekä henkilökohtainen ennätysaika 189,16 km/h.
Olympiavuodelle 1992 Mira Saarikettu panosti entistä enemmän. Hän otti vain kärkisijoja maailman-cupissa, ja ylitti ensi kertaa haamurajan Ranskan Varsissa (201,906) olympialaisen jälkeen. Kansainvälisen hiihtoliiton laskettelujaosto nimitti hänet maailman-cupin nopeimmaksi naiseksi.
Vuodet 1993-4 olivat Mira Saariketun menestyksellisimmät. Vuonna 1993 hän kirjasi tuolloisen nuorten maailmanennätyksen 213,904 km/h, paikkana nopeuslaskijoiden Mekka Les Arcs Ranskassa. Maailman-cupin voittajan kristallipallo matkasi Miran kassissa Suomeen. Hurja tahti jatkui seuraavana vuonna. Maailman-cupin voitot tulivat Italian Bormiossa, Suomen Ylläksellä, Norjan Trysilfjälletissä . Toinen kristallipallo oli nyt Miran.
KP-V:n alppijaosto oli noina vuosina aktiivinen, ja Mira sai hyvin tukea sekä ystäviltään että seuralta ja yrityksiltäkin. Hän teki muun muassa merkittävän sponsorisopimuksen Wisapakin kanssa. Markku Saari sekä Janne Hanhikoski ja Janne Paavola toimivat taustatiimissä, ja uran alkuvaiheessa Mira pääsi nauttimaan myös suomalaisen nopeuslaskun grand old manin Kalevi ”Häkä” Häkkisen (1928-2017) valmennuksesta. Risto ja Soili Saariketun tyttärelle nousu Suomen ja maailman huipulle oli ollut suoraviivaista ja nopeaa.
Maailman nopeuslaskurinteet olivat tulleet Miralle tutuiksi, ja kaikki aika meni niillä kilpaillessa, harjoitellessa tai matkustellessa. Miran urassa oli paljon samanlaisia piirteitä kuin yhdistetyn kultamitalimiehen Samppa Lajusen, joka lopetti urheilun ollessaan huipulla ja varsin nuorena, mutta ”kaiken saavuttaneena”.
Uransa jälkeen Mira opiskeli ammattikorkeakoulussa yhteisöpedagogiksi. Hän työskentelee nykyään syrjäytyneiden nuorten parissa. Mira Marski asuu puolisonsa kanssa Tervon kunnassa, toimii lastensuojelussa ja omistaa yhdessä puolisonsa kanssa yrityksen Vesannolla.
Rinneyrittäjät tukivat urheiluseuraa monin tavoin
Puhkionkalliota oli Kaustisella katsottu jo 1960-luvulta sillä silmällä, että siihen sopisi laskettelumäki siinä kuin Puusaarenkalliolle Vetelissä. Tiedettiin, että lasketteluharrastus oli nousussa, ja eritoten kokkolalaiset harrastivat sitä innokkaasti.
Kesti kuitenkin 1980-luvun alkuun, kunnes Kaustisen lions-club ryhtyi ajamaan hanketta ja raivasi alueen talkoilla. Kunta hankki alueen Puhkionkalliolta. Tapio Varila ja Ossi Huntus ryhtyivät pyörittämään Kaustisen hiihtokeskusta perustettuaan tähän tarkoitukseen yhteisen yrityksen. Rinne avattiin 1982 alussa ja on ollut yhtäjaksoisesti samojen yrittäjien omistuksessa yli 20 vuotta, eräänlainen merkkitapaus koko maata ajatellen.
Innostus oli alusta saakka voimakasta. Pari kertaa viikossa pidettiin rinteessä lasketteluharjoituksia ja pienimuotoisia kilpailuja. Vetäjinä olivat Tapio Rauhaniemi ja Marita Leppäniemi. KP-V perusti alppijaoston, jonka voimin urheiluseuran ja yrittäjien yhteistyö vilkastui. Rinneyrittäjät investoivat myöhemmin lumentekojärjestelmään, mikä auttoi ratkaisevasti järjestettäessä SM-hiihtoja lähes toivottamalta tuntuvissa olosuhteissa 1992.
Tapio Rauhaniemi oli kiinnostunut nopeuslaskusta ja toi lajin Kaustiselle. Kohta yhä useampi laski jo Puhkionkalliolta kovia tutkalukemia, parhaimmillaan yli 100 kilometriä tunnissa. Yrittäjät kohottivat maansiirtojen avulla rinteen korkeuseron 65 metriin, ja mäen profiili kävi hyvin nopeuslaskun harjoittamiseen.
Lähteet
Pekka Kivelä: Sata vuotta Oivan jalanjäljillä. Kaustisen Pohjan-Veikot 1914-2014.
Mira Marskin haastattelu ja sähköpostit 1.12.2013
Tapio Varilan haastattelu
KP-V:n arkisto