Pauli Känsälän muistoja sodasta

Vuoden 1925 alkupuolella syntyneet Suomen miehet kutsuttiin asepalvelukseen. Huhtikuussa 1943 Paavolan ja Känsälän kylältä lähtivät Erko Känsälä, Ahto Paavola, ja Pauli Känsälä. Puusillat Perhonjoesta oli alkavan tulvan takia poistettu. Piti päästä joen yli maantien varteen autokuljetukseen. Pitkärannan talon kohdalla oli joessa vielä heikko jää. Menimme siitä yli. Ojalan Matti lähti mukaan Pitkärannan talosta. Kuorma-auto odottikin jo Puumalassa maantien varressa.

Autossa oli Köyhäjoelta Känsäkosken Toivo, Kolalta Hautalan Pentti, Vintturilta Hautakosken Taito. Kirkonkylältä tulivat Penttilän Veikko, Valon Väinö, Virkkalan Pekka ja Vähäkainun Lauri. Jylhästä lähtivätJylhän Erkki, Leo ja Kalevi. Timosen Arvo ja Hanhikosken Eero, Salonkylästä puolestaan Kattilakosken Uolevi ja Salon Pentti.

Tästä eteenpäin jatkoimme muistini mukaan junalla Kokkolasta härkävaunulla Oripohjan asemalle. Sieltä menimme kävellen Juupajoelle sotilaskoulutukseen alokkaaksi.

Luumäki kesäkuu-heinäkuu 1944

Täydennyspataljoona 8:n komentaja oli majuri Lagerlöf ja komppanian päällikkö, luutnantti Iikka Hentunen. Komentoryhmän johtajana oli alikersantti Pauli Känsälä.

Tulimme Syvärin suunnalta härkävaunukuljetuksena. Näimme Etu-Simolan ilmapommitusten kauhut. Se oli tapahtunut edellisenä päivänä 17.6.1944. Asemalla oli ollut pysähtyneenä siviilien evakuointijuna, sotilaskuljetusjuna ja ammusjuna.

Tuho oli totaalinen. Venäläisten ilmapommituksessa ammusjuna oli räjähtänyt. Koko aseman seutu oli täynnä palaneita ruumiita ja ruumiin osia. Näky oli kaamea. Siinä paljastui sodan julmuus ja mielettömyys. Se herätti mielissämme surua ja vihaa.

Saavuimme juhannusaattona Taavetin asemalle. Satoi vettä. Majoituimme telttoihin läheiselle kankaalle. Neuvostoarmeijan suurhyökkäys Karjalan kannaksella oli alkanut pari viikkoa aikaisemmin. Se oli toisen maailmansodan kalusto- ja miesmäärältään suurin yksittäinen maataistelu.

Odottelimme kuljetusta rintamalle. Viivyimme Taavetissa pari päivää. Sitten tuli pataljoonan komentajalta käsky, että Hentusen komppania jää reserviin salpalinjalle Kivijärven rantaan. Muut komppaniat siirtyvät välittömästi täydennysjoukkoina rintamalle. Meidän tehtävämme oli salpalinjan Lappeenranta-maantien lähialueen varustaminen vastaanottamaan puna-armeijan panssarikiilan hyökkäystä, jos se ei pysähdy Tali-Ihantala-Vuosalmi-linjalle. PST-ryhmä koulutettiin käyttämään panssarinyrkki- ja kauhu- tuhoaseita. Taisteluohje oli, että tästä ei päästetä läpi, ennemmin kuollaan.

Luumäen rautatieaseman seutu kesä-heinäkuu 1944

Rintamalla kaatuneiden ruumiit tuotiin kylän maanviljelijöiden latoihin ja puimahuoneisiin odottamaan kotiinkuljetusta. Osa jäi kedoille. Pahimmillaan alueella oli yli kolmetuhatta ruumista. Oli heinäkuun helle, +30 astetta. Haju oli kaamea. Komppaniassamme oli komennusryhmä, joka tuntolevyjen perusteella suoritti arkkuun laittamisen, nimi ja osoite arkun kanteen. Niin alkoi matka kotikunnan multiin.

Haavoittuneiden ja sairaiden hoitoonohjauskeskus

Luumäen aseman kansakoululla toimi haavoittuneiden ja sairaiden hoitoonohjauskeskus. Johtajana oli Kälviän kunnanlääkäri Paavo Viitasaari. Häneltä tuli pyyntö Iikka Hentuselle: ”Lähetä heti tänne kahdeksan tervettä ja voimakasta miestä haavoittuneiden kantajiksi ja avustajiksi”.

Täällä eivät vanhemmat miehet enää jaksa. Työ on ympärivuorokautista. Kahdentoista tunnin vuorot, neljä miestä vuorossa.

Iikka kutsui minut neuvotteluun ja selosti tilanteen. Kysyi, olenko vapaaehtoinen kokoamaan pyydetyn ryhmän ja viemään sen heti tohtori Viitasaaren käyttöön.

Otin tehtävän vastaan. Kokosin ryhmän tuntemistani miehistä. Kerroin, että työ on vaativaa ja raskasta. Olen yksi sairaankantaja paarin toisessa päässä. Kaikki valitut suostuivat tehtävään.

Meistä tuli hyvä tiimi. Haavoittuneet tuotiin rintamalle ensiavun saaneina sairasautoiksi muutetuilla linja-autoilla. Paarit olivat kahdessa kerroksessa. Kannoimme heidät sisään koulun luokkahuoneisiin, jossa heitä hoidettiin ja lääkittiin. Morfiinia kului paljon koviin kipuihin. Lääkäri antoi jokaiselle haavoittuneelle passituksen joko sotasairaalaan tai kenttäsairaalaan. Kannoimme heidät taas odottaviin sairasautoihin ja edelleen rautatieasemalle sairasjuniin vietäviksi. Kohde oli sairaalahoito.

Tätä teimme kaksitoista tuntia joka päivä runsaan kuukauden ajan. Uni ei tahtonut tulla, kun korvissa soi haavoittuneiden valitus. Olimme 19-vuotiaita poikia. Painajaiset vaivaavat vieläkin. Herää yöllä omaan huutoonsa. Unessa paari putoaa käsistä ja haavoittunut valittaa kipujaan.
Tässä oli kertomus erään sairaankantajaryhmän sodasta.

Teimme velvollisuutemme. Haavoittuneet aseveljemme pääsivät hyvään hoitoon. Meidät se opetti vihaamaan sotaa ja rakastamaan rauhaa. Pelastuimme, kun Jumala varjeli meitä ja kaveria ei jätetty eikä kaveri jättänyt. Toivomme ja rukoilemme, ettei lapsillemme, lastemme lapsille eikä tuleville sukupolville tulisi tällaisia tilanteita.

”Suomi on hyvä maa. Paras maa suomalaiselle asua. Tätä maata kannattaa puolustaa. Sen ainoa puolustaja on Suomen kansa”.

Kaustisella 28.11.2012

Pauli Känsälä