Sillon ennen oli niitä haltioita. Ihimiset oli siinä uskosa, että niitä on ja sitte ne näkivät niitä kans. Se yks Matti-vainaa sano, ko kysyin hältä, että onko hän niin rohkia, että olis ruumhin ollesa riihesä sieltä noutanu kiviä kiukhasen. Köyhäjokiset oli tuollain puhunut.
Niin minä Matilta tuota peräsin niin Matti sano, “ettei siinä oo erääkään”. Se puhu sillä lailla paskakielellä, että “öyhäjokiset” uskovat tuommosia ja uskovat omia valheithan.
Mutta kyllä siihen aikhan uskothin noitia. Pikku-Klumpin isäntä-vainaa, se Junnon äijä, niin se toimitti tätä. Se isse oli haukkumanimelthän Taipi-Jussi, se oli kerran päishän oli ollu talavella meirän kirkolla.
Siinä oli sillon talavihaurat pitkin airan vierusta, joka kinkerikunnalla oli talavihauta ja ruumis panthin sinne. Se Taipi-Jussi oli uhonu sitte, että kuinkahan korkialle ne nokkansa nostaa, mutta hän ei pelekää. Niin ei tarvittu muuta ko yks rämähys oli käyny ja kuulunnu kauhia huuto ja sieltä alako tulehan päättömiä ihimisä ja niinkö lumirekiä ja sitte Taipi-Jussi ja sen kaveri pelekäs ja lähti hyphyn ja täsä Puhkion luomasa toista kilometriä kirkolta vasta tohti jäläkhensä kassua. Ja siittä päin hän oli ruvennu vapisehan, ja pää tutisi aina vaikkei hällä siihen asti ollu yhteen tutissu.
Ilmari Wirkkala kerto tämän saman tapauksen ja että siinä oli toisena kaverina Vanhantalon Joonas, Kreeta Haapasalon mies. Ne olivat Ali-Kentalasta päin tulosa siitä yli kirkkokankhan ja tapulin ja kirkon välistä. Oli ollu kirkas kuutamo. Ja sitten ne talavihaurat alako näkyä kirkon takaa niin tämä Junno oli kai sanonu, että ”tulukaa pois sieltä homenokat.”
Justhan niin se oli sanonu, mutta enstä toinen oli sanonu, että ”kuinkahan korkialle se nokkansa kantaa joka häntä pelekää? ”
Ja sitten niitä alako tulehan. Ja miehet hyppäsivät Puhkiihoon asti ja Junno jäi jäläkhen, ja net tuli luomasta jäätä pitkin joelle eikä ne uskaltanut pysähtyä ennenko Vanhantalon rannasa. Ja siinä oli Junno niin palion jälisä, että että se pelekäs että Joonas jättää hänet, ja Junnolla tuli niin kova hätä, että sai semmosen hermoromahuksen, että tärisi koko loppuikänsä.
(Juho Wirkkalan tarinan muistin merkitsi Eino Isohanni vuonna 1951)
Kummallista tapahtui Pikku-Klumpilla
Sitten puhuthan Savilan Kallesta. Soli taas sitten noita. Soli noitunukki sillä lailla, että hän ei pelekää. Se oli tienny, kuka viimeks oli kuollu ja vieny sen kauran päälle ja sanonu sille, että oo täsä niin kauan ny ko hän käy tapulisa.Ja oli sitte lyöny sielä jonkun kerran kellon lathan. Ja sitte soli oli tullu sieltä niin sen kauran päällä olevan suusta oli tullu vain vahti. Ja Kalle vain sanonu, että hän ei pelekää, hän on noita.
Mutta Klumpin isäntä toimitti siittä Kallesta oikhen selevän jutun, että pakkaan minäki uskohan vielä tänäki päivänä koska se niin ushein tätä selevitti. Ko hän oli isse paikalla. Sielä oli käyny niin, että tämä hänen veliensä Iisakki oli ollu Saarukasa, josta tämä oli kotosin, että oisivat toivonhet veliensä kans, että Turpeisen Miina, eräs piika, olis ollu tämän Iisakki Heetperin tyttären tytär, jolle renki teki lapsen ja papin täyty pakottaa tyttären sitte kolome kuukautta ennen lapsen syntymää naimishin.
Soli papin vanhin tytär ja solis ollu suuri häpiä jos laps ois jääny isättömäks. Ja sitte se renki sai nimekshen Turpén, se oli niinko hienompi.
No sitte kävi sillä lailla, että ko ne molemmat toivo niin että se Turpeinen teki sitte sen tytön, että Iisakkia eli Matin veljeä. Matti isse sitä toimitti monesti, niin otti Kaussen Simeon ko se haurathin, niin se otti sen arkun kannen päältä multaa ja pani kerran kun oli ylikamarisa, niin välishän ko olivat toivonhet niin pani ruunhinmultaa kaffikuphin. Ja ei muuta tarvittu, se oli kuolla Turpeisen Miina isse. Ja Matti oli vielä jokirannasa ja aivan pitotöisä. Sillon paikalle tuli ruumhinväkiä pitkin seiniä ja joka paikasta, että soli piika heti kovasa tuskasa. Mutta oli haettu Savilan Kalle niin se sai sen piian paranehan. Ja sano, että oli pantu ja kietassu ne hieran yli, ne ei ollu menny, mutta seiniä pitkin ne oli menny.
Juho Wirkkalan tarina Eino Isohannin mukaan 1951
Takalan Leanterin vaikeat hetket
Leanteri Takala, joka oli lestadiolainen ja uskovainen mies, oli Leena Jokelinin poika täältä Takalasta, lukkarin lesken poika.He asuvat siinä kirkonmäen vieresä sillon ennen ko Leena meni Jokelinin kans naimishin..
Leanteri oli leikkiny toisten poikien kans kirkonmäellä ja ottanu semmosen käppyrän kirkonristin ko niitä oli tehty semmosia taontatöitä hautamerkeiks. Ja kun Leanteri oli tuonu semmosen kothinsa, mutta ei hän uskaltanu sitä äitillensä näyttää ja heitti sen penkin alle. Ja rupes taloks sitte.
Äiti sitten kysyhän että mitä sinä oot tänne hautuumaalta tuonu, koska ruumhinväkiä istuu tuosa penkillä? Leena sano, että ruumhinväkiä istuu tuosa penkki täynä. Ja ne kokos jotain sieltä penkin alta. Niin Leanterin oli täyty ny tunnustaa, että hän otti sieltä semmosen käppyrän ristin.
Äiti oli siitä heti sanonut, että nyt viet sen heti paikalla sinne, mistä oot sen tuonukki.
No hän lähti sitä viemhän heti paikalla takasin, mutta kirkon vieresä oli pihilaja, johon sen ristin jätti ja vielä kusi sen päälle ja meinas, että kyllä hän sen takas siitä saa, ja se pysyy siinä.
Sitte ko Leanteri tuli kotia, mutta illalla kun hänen piti mennä maata niin niskaa rupes vääntähän vääräks. Väänsi ja väänsi vain päätä näin ja oli niin kankiana, ettei saanu takasin ollenkhan.
Äitinsä sano, ettet sinoo viennykkään sitä ristiä paikoilhen, että sinä et pääse tästä niskakivustas ennenko viet sen ristin paikoilhen. Että tuola se ruumhinväki on pihilajan juurella ja kurkkii ja hakee sieltä jotakin. Että mee heti paikalhan ja vie se sinne, mistä otit tai muuten kuolhan.
Ja niin Leanterin piti palata ja vierä se risti sinne. Ja kun hän palas sieltä niin oli ihan terve.
Tämmönen vakava mies hän oli, ei hän turhia kerro eikä valehtele.Tämä oli täyttä totta hänen mielesthän, ja hänen äitinsä Leena oli sanonu, että se vähän näki yhtä ja toista. Se Leena teki minulleki, olin ihan pikkupoika sillon, olokihatun, ja ko minä sain sen sitte päähäni niin olin törkiän ylypiä siittä. Leena sano, että mitähän tuosta pojasta tulee, siittä tulee joko hyvin etevä mies tai siittä tulee suuri lurijus.
Ilmari Wirkkalan (1890-1973) muistelu Eino Isohannin nauhalle 1951