Elina Haglund (s. Anna Elina Varila 1892—1977) oli Varilan Markun talon emäntä ja Kaustisen yhdistystoiminnan voimahahmoja.
Varilan myllyn tytär
Anna Elina syntyi 3. tammikuuta 1892. Hän oli Isaac (”Iisak”) Varilan ja Loviisan (o.s. Huntus) viides lapsi. Varilat asuttivat tuolloin Markun taloa Varilan kylässä Perhonjoen varrella. Varilan sukuun oli kuulunut monenkirjavia hahmoja – kuten Elina muistelisi, ”meissä kaikissa [on] sitä herrasverta, ja talonpoikaisverta, se on niin sekoittunut” – joista Elinaa aikuisena kiinnostaisivat erityisesti isoäidin isä, kappalainen Isak Hedberg, ja isän ”pikkuserkku” (Elinan mukaan), kanteleensoittaja Kreeta Haapasalo.1
Taannoisempi ihailunkohde Elinalle oli Iisak-isän koskessa ollut mylly. Elinan lapsuusmuistoissa olivat ”kalliit” vanhemmat keskeisissä rooleissa.2 Elinaan teki vaikutuksen erityisesti se, miten voimakkaasti äiti saattoi liikuttua uskostaan; onnellinen muisto äidin polvella istumisesta ja äidin opetuksista kasteesta ja kristinuskon lupauksista ”syöpyi” Elinan ”sydämeen ja sieluun” ja muodosti varhaisen alustan uskolle.3
Elina ja Loviisa-äiti.
Elinalla oli syntyessään kaksi isosiskoa, Helga Maria (s.1884) ja Helena Kristiina (s.1887). Iisak ja Loviisa olivat aiemmin menettäneet kaksi lasta, noin vuoden eläneen pojan ja kolmannen tyttären. Elinaa seurasi vielä toinen poika, joka eli vain kolmisen vuotta. Helena Kristiinakin kuoli Elinan ollessa seitsemän, jättäen Varilojen lapsikatraan kaksipäiseksi, jollaisena Elinakin tottui sitä ajatteleman: oli vain hän, ja kahdeksan vuotta vanhempi ”Helka”.
Sai ajaa sontaa ja pääsi kouluun
Elina muisti jo lapsuusajan työt ”raukeina”.4 Pojattomassa perheessä Elina kertoi seitsemänvuotiaana ”saaneensa” ajaa sontaa, mitä hän piti aikaihmisen työnä ja oli siitä siten ylpeä.5 Elina osallistui kauran niittoon, niittyjen haravointiin ja muihin tilan touhuihin. Erityisen jännittävää oli hakea karjaa pimeästä metsästä, jolloin saattoi joutua turvaamaan Jumalaan.
Kiertokoulua Elina kävi monena vuotena Varilassa. Se, että ihminen pääsi oppimaan oli Elinasta ”mukavaahan luonnollisesti” ja ”jo jotain suurta”.6 Kiertokoulussa opittiin lukemaan ja kirjoittamaan opettajina toimivien Salojen valvonnassa. Kansakoulussa Elina kävi 12-vuotiaana, vain vuoden verran, tosin suorittaen silloin sekä ensimmäisen että toisen luokan. Kansakoulun aineista Elina muisti maantiedon, historian ja laskennon—ja sen, että piirustussalissa piti piirtää mallista kovin tarkasti. ”Se olisi niin ollut mukavaa, kun olisi saanut töhriä oikein ja laittaa ihan mitä lystää”, Elina pohtii Rauni Kallion haastattelussa.7
Aikaihminen
Rippikoulu, jota Elina kävi 16—17-vuotiaana, oli sekin hänestä ”ihanaa aikaa”.8 Ripiltä pääsy oli vakavamielinen tapahtuma, jonka jälkeen Elina oli todellinen ”aikaihminen”.9 Nuoren vastuu kotitöistä lisääntyi, ja silppujen teko lehmätusinalle iltaisin oli raskasta työtä. Elinasta oli silti hienoa ”että sai olla ihmisten ja aikaihmisten räkninkissä”: hän oli ylpeä töistään ja korosti työnteon nautinnollisuutta: elämä on työtä täynnä—ja nautintoa, ”kun sen vain osaa ottaa sillä tavalla”.10
Elinan opintie jatkui 19-vuotiaana Ilmajoelle Etelä-Pohjanmaan suomalaiseen kansanopistoon, joka oli perustettu 1892. Opiskelu oli suhteellisen harvinaista siihen aikaan, ja hän oli ainoa lähtijä Kaustiselta (Vetelistä lähti kaksi tyttötuttavaa). Sisäoppilaitoksessa oli luultavasti noin 70 oppilasta, joista kaikki olivat vähintään 18-vuotiaita ja runsas puolet naisia.
Kansanopisto oli niin sanotusti poliittisesti ja uskonnollisesti sitoutumaton, mutta isänmaan ja kristinuskon aatteet näkyvät vahvasti ajan vuosikertomuksissa, ja Elinankin kokemuksen mukaan ”siellä sitä heräsi oikein tuo isänmaan rakkaus”.11 Päivät olivat pitkiä, jopa 6.30—20.00, ja aineisiin kuului mm. historia, uskonto, terveys- ja raittiusoppi, laskento ja mittausoppi, kirjanpito, asioimiskirjoitus, laulu, voimistelu, harjoitus- ja keskustelutunteja, ja monet tunnit käsitöitä teorioineen ja piirustuksineen.12 Elina oli oman arvionsa mukaan ”kovin laiska tietysti”, eikä valinnut opintolinjaa, suorittaen vuoden aikana vähimmäisvaatimuksen, raittiustutkinnon.13
Opistolla harrastettiin myös kotiseututyötä, ja silloin vielä julkista puhumista jännittävä Elina esitelmöi Markun kosken myllystä, kosken entisestä oluttehtaasta ja sahasta, ja tietenkin Kreeta Haapasalosta. Kansanopisto oli kauniilla paikalla, ja Elinasta siellä oli ”tavattoman mukavaa”, mutta vuoden opintojen jälkeen oli palattava kotiin, missä odottivat kutomishommat ja karjanhoito.14 Opistoajasta muotoutui Elinalle silti ”pohja” elämälle, kotiseututyölle ja isänmaanrakkaudelle.15
Kansanopisto teki tiivistä yhteistyötä nuorisoseuraliikkeen kanssa, ja tähän aikaan alkoi myös Elinan järjestötoiminta. Hän kuului nuorisoseuran johtokuntaan vuodesta 1912 vuoteen 1920, ja toimi Kaustisen seuran sihteerinä vuosina 1919—20.16 Teuvo Tuorilan mukaan Elina toimi myös seuran puheenjohtajana ja ”ohjelmallisten iltamien suunnittelijana ja vetäjänä ja näytteli myös.”17 Elina esitti—ja mahdollisesti kirjoitti—juhlarunoja jo tällöin.18 Näihin aikoihin Elina oli lisäksi Kaustisen Pohjan-Veikkojen ensimmäisessä johtokunnassa ja toimi seuran sihteerinä 1915—20.19 Tuorila kertoo myös, että marraskuussa 1913 Kaustisen edistysseurojen kokouksessa 20-vuotias Elina alusti läsnäolijoille kysymyksen ”Mitä olisi yöjuoksun suhteen toivottava vanhemmilta?”20
Elina Varila.
Avioon ja ”Amerikan leskeksi”
Kallion haastattelussa Elina muistelee, että ei ensin meinannut mennä ollenkaan naimisiin, mutta ”otti miehen” sittenkin ”vanhana piikana”.21 ”Siitä se elämä sitten alkoikin”, Elina tuumaa: talonemännän ja äidin töitä riitti.22 Elinaa ja hänen miestään Attea yhdistivät kulttuurilliset mielenkiinnonkohteet. Täysin harmoninen ei tämäkään liitto ollut: kuten Elinan ja Aten nuorimman tyttären puoliso Ingmar Råback asian diplomaattisesti ilmaisee, ”Elina ja Atte olisivat halunneet määrätä yhtaikaa samoista asioista.”23
Elina ja veteliläinen Alexander ”Atte” Haglund vihittiin juhannuksen aikaan 1920. He asettuivat Varilaan Iisakin taloon, missä asui myös Helga perheineen. Parin ensimmäinen lapsi, Unto Uolevi, syntyi joulukuussa 1920 Elinan ollessa melkein 29. Tätä seurasivat Urho Uolevi, joka eli alle vuoden (k. 20.6.1922) ja Miili Inkeri, joka syntyi 6.6.1923.
Elina ja Atte Haglund.
Atte oli käynyt Orismalan maanviljelyskoulun, mutta haaveili ilmeisesti suuremmasta menestyksestä kuin mitä Varilasta avioparille lohkaistu pieni tila enteili. Amerikkaan lähdöstä oli ollut puhetta jo ennen avioliittoa, ja Atte tekikin Pohjois-Amerikkaan kolme reissua.24 Tuohon aikaan useampi kaustislainen toiveikkaasti lähti Amerikkaan hyväpalkkaisen työn etsintään, mutta Attea ei onnistanut. Periaatteessa kieli- ja ammattitaidottomana Atte teki tyypillisiä siirtolaisten hanttitöitä, esimerkiksi poimi hedelmiä; hän saattoi myös tehdä metsä- ja kaivostöitä. Yhteydet kotimaahan olivat huonot, ja valtavasta välimatkasta kertoo sekin, ettei Elina jälkikäteenkään oikein tiennyt missä Atte oli ollut—Kallion haastattelussa hän takeltelee ”Kanadaa” lausuessaan ja toteaa epämääräisesti, että ”hän oli Amerikan puolellakin”.25 Atte palasi kotiin viimeisen kerran kruunun kyydillä, ja tuliaisiksi jäivät kertomus tanssikilpailuun osallistumisesta, teosofian aatteita, ja ajatus lämmityskattilasta, joka asennettiin 30-luvulla avioparin uuteen taloon, eikä koskaan lämmittänyt tarpeeksi.
Aten Amerikan matkojen aikana Elina hoiti tilaa ja lapsiaan yksin. Elinalla ei ollut varaa palkattuun apuun, mutta hän oli toimelias ja päättäväinen. ”Minä tein ja töhersin siinä ite ja lähin työmaalle”, Elina muistelee Kalliolle.26 Hän kuljetti Varilasta hevosella rahtia Kokkolaan, ja joutui pakostakin sovittamaan yhteen tilantyöt ja lastenhoidon. Haastattelussa hän muistelee menneensä ”perkhaamaan turnipsmaata” ja levittäneensä lapsille viltin lähelle.27 Elinan maata saapuivat hänen kertomansa mukaan jonkinlaiset tarkastajat katsomaan ja ”he tarkastivat niin mukavasti, että minä olisin saanut palkinnonkin”.28 Palkintoa ei kuitenkaan koskaan ilmestynyt—Elinan mukaan se oli lähetetty miehelle, mutta, hän toteaa kuvaavasti, ”pärjäänhän minä ilman sitäkin”.29
Elinan ja Aten tila oli tyypillinen pienviljelytila, vaatimattomine viljelymaineen ja eläintusinoineen. Elina oli kuitenkin kekseliäs ja kokeili tuottaa yhtä sun toista—esimerkiksi silloin vähän erikoisempaa tomaattia—ja oli ylpeä omasta maasta saadusta elannosta. Elina osasi jokirapukalastusta, ja toisia ylpeyden ja ilon aiheita olivat tilan bakteerimitoituksissa hyväksi todettu maito ja lasten ohraherkku mutti.
Elinan ja Aten Markkula.
”Lapsia isänmaalle ja Jumalalle”
”Meillä oli se tyyli, että meillä pyöräytettiin vauva joka vuosi”, Elina toteaa huvittuneena Kallion haastattelussa.30 Yksi Aten Amerikan matkoista ajoittui Inkerin (s. 1923) ja seuraavan tyttären, Irjan, välille, ja Elinan mukaan ne kolme vuotta taittuivatkin mukavasti. Irja Aliisa syntyi 19.6.1928, ja Elina oli taas raskaana, kun Atte lähti uudestaan pian lamaan syöksyvään Amerikkaan keväällä 1929—”tätä leskeysaikaa”, Elina kertoo, ”riitti” viisi vuotta.31
Elinan kolmas tytär, Inka Aulikki, syntyi 2.8.1929. Elinalla oli hoidettavanaan nyt neljä lasta: pian 9-vuotias Unto, 6-vuotias Inkeri, vain vuoden vanha Irja ja uusi vauva. Haastateltaessa Elina muistaa ajan, jolloin hänellä oli ”kaksi pikkuvauvaa”, hyvin onnellisena, mutta lapsikatraan kaitseminen ei ollut helppoa töiden lomassa, ja hän joutui tuntuvasti rajoittamaan taaperoikäisen Irjan liikkumista.32 Lasten kasvun muisteloa väritti Elinalle eniten toivo: ”niissä oli niin paljon toivoa! Tunsi tekevänsä jotakin, kun kasvattaa lapsia isänmaalle ja kasvattaa lapsia Jumalalle!”33
Elinaan vaikutti syvästi Inkan menetys keväällä 1934. Kanadassa silloin oleva Atte ei ehtinyt nähdä tytärtään lainkaan ennen tämän kuolemaa kurkkumätään, jonka Inkerikin sairasti.34 Elina muisti kolmannen tyttärensä hyvin uskonnollisen kehyksen lävitse, epätavallisen hyvänä lapsena, joka itki ensimmäisen kerran yhdeksän kuukauden vanhana, ja joka oli, Elinan sanoin, ”ihan merkillinen ja ihmeellinen.”35
Elinan vielä ollessa ”amerikanleski” Unto-poika alkoi toivoa kouluun pääsyä.36 Atelta Amerikasta ei tullut apuja, ja Elina ei osannut kuvitellakaan miten saisi kustannettua poikansa koulutuksen. Unton kouluun lähettäminen oli kovan työn takana, mutta Elina sai varat kerättyä, ja poika lähti Kokkolaan. Unton koulutuksesta tulikin yksi Elinan tärkeimmistä ylpeyden aiheista: hän luki ylioppilaaksi ja opiskeli farmasiaa ja lääketiedettä. Uratoiveet kariutuivat Unton sairastuessa selkärangan tuberkuloosiin, jonka hoitokomplikaatiot Elinan mukaan johtivat elinaikaiseen ”henkiseen sairauteen”, mutta pojan ylioppilaslyyrasta tuli Elinalle eräänlainen talismani. 37 Untoa hän hoiti kotonaan viimeiseen saakka; ”hänkin on Jumalan lahjaa”, Elina toteaa.38
Aten palattua Kaustiselle 43-vuotias Elina sai vielä yhden lapsen: Irma Annikki syntyi 1.10.1935. Samoihin aikoihin Varilan asuinjärjestelyissä tehtiin muutoksia: Elinan isä kuoli lokakuussa 1932, ja talon jakotoimitus tehtiin toukokuussa 1933 Aten vielä ollessa Pohjois-Amerikassa, mutta palattuaan hän rakensi uuden talon, johon hirret saatiin Iisakin vanhasta talosta, ja jonka kellariin Atte asensi lämmityskattilansa.39 Myöhemmin perhe onnistui vielä lähettämään kaksi nuorinta tytärtään, Irjan ja Irman, Kokkolaan keskikouluun. Keskikouluun piti lähteä 10—11-vuoden iässä, eikä se ollut yleistä. Irjasta tuli opettaja, ja Irma kouluttautui sairaanhoitajaksi ja erikoistui kätilöksi, ja Elina oli ylpeä näidenkin koulumatkojen evästyksestä.
Elina ja Atte lapsineen: Irja, Irma, Inkeri ja Unto.
”Hän on luonut minut rakentamaan”
Kristinusko oli Elinalle elämän läpivalaiseva voima. Hän ajatteli elämää Jumalan antamana lahjana, ja työ oli hänen uskolleen aivan keskeisessä asemassa: ”[Jumala] ei oo luonu minua tänne turhan päätä. Hän on luonut minunkin rakentamaan sitä maata, jonka Hän on luonu.”40 Elinan maailmankatsomuksessa Jumalan asettama tarkoitus ihmisille oli asua ja viljellä maata, mikä näkyy hyvin Elinan kotiseututeemaisissa runoissa. Elinasta työ kulki käsi kädessä onnellisuuden kanssa: elämä oli työntäyteistä, ja siispä rikkaudessaan onnellista: Kallion haastattelussa hän virkkoo, että ”minä oon niin onnellinen ihminen, että sen onnellisempaa ihmistä ei tule ko minä oon nyt!”41
Elina arvosti ja ihaili suuresti pappeja, esimerkiksi isoäidin isä Hedberg puhutteli hänen runosuontaan. Evankelijuhlat, hartaustilaisuudet ja kiertelevät saarnamiehet kiinnostivat Elinaa, ja hän arvosti hyviä, kauniita puheita. Kallion haastattelussa Elina muistaa kinkerit juhlallisina tilaisuuksina, joissa papin tullessa kaikki nousivat seisomaan, ja joissa pääsi näyttämään taitojaan, mikä oli nautinnollista. Elina itsekin osallistui hengelliseen toimintaan ja vuodesta 1947 piti pyhäkoulua, johon osallistui Varilan kylän lapsia.
”Kotiseutu ei unhoita!”
Aiemman nuorisoseurantoiminnan ja pyhäkouluopettajuuden lisäksi Elina harrasti monenlaista muutakin järjestötoimintaa. 1940-luvun lopulla hän näyttää aktivoituneen entisestään; Loviisa-äiti kuoli 1946, mihin aikoihin nuorin tytär Irma liittyi siskonsa seuraan kouluun Kokkolaan. Elina oli Kaustisen musiikkiyhdistyksen perustamisessa mukana ja johtokunnassa vuodesta 1948; hän osallistui myös Marttojen toimintaan, ja oli Kaustisen Pohjan-Veikkojen perustaja ja kunniajäsen.42 Elina kuului myös Lotta-järjestöön ja Maalaisliiton naisjaostoon, joka Tuorilan mukaan palkitsi Elinan hopeisella ansiomerkillä.43
Elina oli mukana, kun Kaustisen kotiseutuyhdistys perustettiin vuonna 1950, ja kuului yhdistyksen johtokuntaan. Kotiseututyötä oli harrastettu tietenkin myös ennen yhdistyksen perustamista, mutta nyt kunnan viljamakasiini saatiin kirkolta yhdistyksen käyttöön. Koko kunta osallistui, kun museotavaraa kerättiin ja yhdistys toi muutenkin ihmisiä yhteen. Kotiseutuyhdistyksen toiminta tarjosi paikallisia kulttuuritapahtumia, kiertäen kylillä ja kouluissa. Musiikki oli aina suuressa roolissa yhdistyksen juhlissa ja tapahtumissa; usein oli myös runonlausuntaa.
Pekka Kivelän mukaan Elina oli, Santeri Isokankaan lailla, ”Kaustisen kotiseutuyhdistyksen alkuvuosien voimahahmoja”.44 Elina toimi yhdistyksen sihteerinä monta vuotta käsitellen jäsenlistoja ja -maksuja, ja hän oli keskeisessä roolissa kaikenlaisessa järjestelyssä yhdistyksen alkuaikoina. Anna-Liisa Finnilä muistaa äitinsä pitäneen Elinaa hyvin määrätietoisena tekijänä, sellaisena, joka teki alkamansa asiat kunnolla.45 Elina nautti erityisesti juhlallisista tilaisuuksista ja puheista—hän muistaa hyvällä juhlien alkaneen virsien laulannalla.
Elina piti itsekin puheita: Finnilä arvioi hänen olleen juhlapuheiden antajana ”aivan varmasti semmonen vakio”.46 Elinan puheita määrittivät hänen laatimansa runot, joista ainakin kaksi ovat säilyneet (’Kallis kotiseutuni’, jonka hän esitti Kotiseutuyhdistyksen kesäjuhlissa 12.8.2951, ja ’Kotiseutu’, jonka hän lausui Kaustisen päivillä Järvelän koululla 27.5.1965). Tämän tekstin loppuun liitetyn ’Kotiseutu’-runon käsikirjoituksessa esiintyvät tiuhaan pilkut ja muut välimerkit kummallisissa paikoissa, mikä kielii siitä, että Elina mietti (ja merkitsi) tarkkaan miten hän rytmittäisi esittämänsä runon. Elina osallistui myös kotiseutuyhdistyksen järjestämiin näytelmiin.
Kaustislaisen hääperinteen esittelyä. Elinan vierellä Santeri Isokangas.
Elinan keskeistä ja aktiivista järjestäjän osaa kuvaa hyvin elävästi tämä Mauno Järvelän välittämä anekdootti:
Niin kutsutut vanhat purppuripelimannit soittivat sotien jälkeen kokoonpanolla Elias ja Konsta (viulu), Veli Valo (harmooni), ja Veikko Järvelä (basso). Heidän tunnetuin tekonsa oli äänitysmatka Helsinkiin vuonna 1955. Silloin tallentuivat YLE:n nauhoille mm. ’Hintriikin surumarssi’ ja ’Ojalan Friitin häävalssi’. Pojat olivat monessa mukana myös kotiseudullaan. Eräs esiintyminen hoidettiin lumimyrskyä ja pakkasta uhmaten Puumalan koululla. Sinne heidät oli pyytänyt nuorisoseuran puuhanainen Elina. Hän oli luvannut pelimanneille taksikyydin, muuten homma tehtiin tietenkin talkoohengessä. Pryynon taksi ei pyryistä johtuen päässyt perille, oli käveltävä hyvän matkaa koululle. Kun juhla oli ohi, Elina kiitteli kovasti esiintymisestä. Neljän soittajan tarpoessa umpihangessa lumen yhä pöllytessä bassoineen ja viuluineen kohti odottavaa autoa, Elina tuli vielä koulun rappusille ja huusi: ”Pojat, kotiseutu ei unhoita teitä!”47
Kreeta Haapasalo: ”Se on Elinan näköinen”
Kotiseutuyhdistyksessä toimiminen oli Elinalle palkitsevaa, varsinkin kun työstä oli hyötyä ja kun siitä jäi jotain jälkeenpäin nähtävääkin. Tällainen todellinen tulos oli Kreeta Haapasalon patsas. Kotiseutuyhdistyksen ensimmäinen suurponnistus oli varojenkeruu Haapasalon patsaalle, joka toteutui vuonna 1954. Patsaan paljastusjuhlassa kuultiin niin Irma Rewelliä kuin kanteleen soittoakin, mutta erityisen mieluinen kuultava Elinalle taisi olla Santeri Isokankaan kommentti tämän nähdessä patsaan: ”Se on Elinan näköinen”.48 Elina kertoo reaktiostaan Kalliolle: ”Minä sitten, että ei oo ihmekään, hän on isäni kans pikkuserkku! Kyllä se saa ollakin minun näköiseni. Ja se on minun näköiseni.”49
Elina kertoo Kalliolle myös Kreetan (patsaan) katselevan nuorten suosimaa kahvilaa.50 Tässäkin on kuvaavaa päällekkäisyyttä, sillä Anna-Liisa Finnilä muistaa Elina-rouvan olleen tällainen katselija: hän muistaa, että nuorena keräännyttiin Kreetan patsaalle syömään KPO:n kahvilasta ostettua jäätelöä, ja Elina saattoi istua patsaalla, toisella penkillä, ja vahtia nuoria—pitäen silmällä niin ilkivallan mahdollisuutta kuin sitä, ettei seurustelu käynyt liian uskaliaaksi julkisella paikalla.51
Elina Kreeta Haapasalon patsaan edustalla.
Kreeta Haapasalo vaikuttaa olleen Elinalle hyvin merkityksellinen hahmo. Haapasalo oli kaiketi 1800-luvun Suomen tunnetuin naismuusikko ja monelle kaustislaiselle ylpeyden aihe.52 Haapasalon henkilökohtaista tärkeyttä Elinalle kuvaa hyvin se, että vanhoilla päivillään hän nosti esille muutaman seiniään koristavan aarteen: näitä olivat Suomen itsenäisyysjulistus ja vaakuna, presidentti Kekkosen kuva, ja kaksi taulua: ”Jeesus ristillä” ja Martta Vähälän ”Kreeta Haapasalo soittaa kannelta”.53 Voi olla, että Kreeta soi Elinalle tarmoa vaikeina aikoina: Elina muistaa, että Kreeta ”kulki kans hevosessa”, kyyditen samalla lapsiaan—Elinaa kaiketi puhutteli ajatus naisesta, jonka oman ja lastensa elatuksen vuoksi ”täytyy kulkea/ Ympäri maata näin”.54
Voimaa
Etenkin kypsällä iällä Elinalla oli omanarvontaju kohdallaan. Elinan olemus ja läsnäolo herättivät muissa kunnioitusta; Pekka Kivelä muistaa, kuinka Elinan tullessa osuuskauppaan, joka oli tyypillinen kohtauspaikka miesporukoille, kaikki hiljenivät. Anna-Liisa Finnilä kuvailee Elinaa ”kaikkien arvostamana naisihmisenä”, jonka tekemisiä seurattiin mielenkiinnolla—määrätietoisuutta toistamiseen korostaen Finnilä hahmottelee Elinaa naiseksi, joka ei sallinut miesten kävelevän yli tai vähättelevän. Elina vaikuttaakin ajatelleen itseään ei niinkään ensisijaisesti naisena, vaan ”aikaihmisenä”, mikä korostaa osaamista ja tietäväisyyttä.
Elinan ylpeys saattoi olla jäykkää ja vaativaakin. Inkerin tytär Helena Kotilainen, jolle Markkula oli varhaislapsuuden kiintopiste, muistaa ylvään mummonsa ryhdin, suoran selän ja harkitun kävelytyylin. Eräs ylpeyden hetki sattui kerran kesähäissä Järvelässä: kahvitarjoilun alkaessa Elina ajatteli olevansa hääväen jälkeen vanhin ja arvostetuin. Helena muistaa mummonsa, kun tätä ei kutsuttukaan ensimmäisenä ottamaan kahvia: ”Se kehon kieli! Kun [Elina] nousi, hän osasi ilmaista sitä, miltä sisällä tuntui.”
Kaustislaisiin (silloisiin) lapsiin näyttää etenkin tehneen vaikutuksen—ja ehkä vähän pelottaneenkin—Elinan kettupuuhka. Turkispuuhkan jalat ymmärrettävästi painuivat lasten mieliin. Mauno Järvelä muistaa aistineensa ”arvokkuutta ja viisautta” Elinan puuhkaisessa olemuksessa, ja Helena muistelee tyyliä, jolla mummo kantoi turkista: ”Hän sai siitä voimaa. Se oli upea.” Vaatteet olivatkin Elinalle arvokkuuden merkki: Elinan nuorimman tyttären Irman tehdessä lähtöä Vetelin sairaalaan harjoittelijaksi, Elina ompeli tälle mekkoja, ja lähtöaamuna Irman sovittaessa sinivalkoisia mekkojaan Elina katsoi tytärtään ja sanoi: ”Muista pitää itsesi ihmisenä.”
Kenties viimeisenä sopii nostaa esille Elinaan yhdistetty juhlava tunnelma. Kuten Anna-Liisa Finnilä pohtii, tämä tietynlainen vire käy ilmi etenkin Elinan kirjoittamissa ja esittämissä juhlapuheissa ja -runoissa. Nämä kuvastavat Elinan maailmankatsomusta ja nostavat juhlan aiheeksi runojen puhujan ja tämän yhteisön historiallisen kärsimyksen ristin. Juhlava—ja silti hyvin arkipäiväinen—oli myös näiden tuotoksien luomishetki: Irja muistaa äitinsä riimitelleen katsoessaan koskea keittiön ikkunasta, ja Helena kertoo lapsekkaista vakoiluhetkistä Markkulassa—iltaisin, kun Elina oli lypsyllä ja luuli olevansa yksin navetassa, lapsenlapset Helena ja Matti saattoivat piilosta kuunnella, kun hän suunnitteli ja rakensi runojaan. ”Se oli aika juhlallista”, Helena muistaa.
Jenni Råback
***
Elina Haglund, ’Kotiseutu’
(Lausuttu Kaustisen Kotiseutuyhdistyksen järjestämillä Kaustisen päivillä Järvelän koululla 25.7.65)
Oi! kuinka kaunis on tämä kotiseutu,
Se rakkain paikka onpi maailmassa—
Sinua ensimmäinen tahtoisin, mä kiittää,
kun askeleesi tänne ohjasit.
Näit tässä kauniin jokilaakson,
Tänne kotisi sä rakensit.
Täällä aloit kasken kaarannan,
löit kuokkasi omaan kamaraan,
näin pellot itsellesi raivasit.
Työtäs jatkoi sukupolvi toisen jälkeen—
Kuinka monta hikipisaraa vuotanut
on kotiseudun multaan? ——
Kuinka monta huokausta? — rukousta —
rinnasta on kohonnut? ——
Ken kertoa vois kaikki kohtalot?
x x
Näin se aika etenevi, maa se kauniiks
kaskettiin.
Sukupolvi toisen jälkeen, auran
Kurkeen tarttuvi.
Nyt on meillä ehot pellot, kaunihit
myös kukkamaat
Luojaan luottain ihmislapsi, paljon
hyvää aikaan saa.
Ihmislapsen tomumajaan, antoi
Luoja lahjansa
Ajan vaellusta varten, monet toimen
haltiat.
Kotiseudun kuvaan liittyy —— lapsuus.
koti muistoineen. —
Sieltä äidin—isin—kuvat, valoisina
heijastaa.
Kotiseudun pyhä pylväs, onpi kirkko
kummullaan.
Jossa aina puhtahasti, sana, Jumalan,
saarnataan.
Kotiseudun lapset saivat, taiston
teitä kulkea.
Isänmaalle uhriks antaa, nuoren,
kauniin elämän.
Silloin murheen mustat pilvet,
kotiseudun varjosi.
Rukoukset, huokaukset, kohos
puoleen Jumalan.
Kotiseudun lapsi, vaikka, kotiseudun
jättääkin.
Kotiseudun muistot aina,
säilyy halki elämän.
x x
Täällä keinui Kreeta Haapasalon kehto,
täällä kannel helähti.
Kylät, kaupungit ja vieraat valtakunnat
soiton ihanan myös kuulla sai.
Hän viime vuosisadan lapsi,
on äiti laulun ja soiton, kanteleen.
Kaikkialla Kaustisella Kreetan kannel
heläjää.
Kreetan sukuhaarat kulkee Veteliin
ja Halsuaan.
Siellä myöskin vieno sävel kanteleista
kajahtaa.
Täällä myöskin kehto keinui,
Taiteilija Lauri Ojalan.
Häntä Kotiseutu kiittäin, kunnioittaa
ja omaks pojaksensa omistaa.
Täällä onpi myöskin kehto, kuuluin
Kansan soittajain.
He monet juhlat julistavat,
Kotipirtin kodikkaaksi, puhdas sävel
lumoaa.
Täällä Kotiseudun kansa, laulaa,
soittaa kiitosta, Herralle, kun lahjat
kalliit Kotiseudulle Hän soi.
***
Kiitokset: Anna-Liisa Finnilä, Mauno Järvelä, Jenni Niemelä (Etelä-Pohjanmaan Opisto), Pekka Kivelä, Helena Kotilainen, Silja Nederdal, Ritva Paavola, Ossi Penttilä, Ingmar Råback, Teuvo Tuorila
Lähteet
Ahonen, Maija, ’Varaslähtö festivaaleihin: Kaustisella vietettiin kotiseutujuhlaa vuosikymmenien tauon jälkeen’, Perhonjokilaakso, 3.7.2019, <https://www.perhonjokilaakso.fi/uutinen/576818>
Hannuksela, Lauri (toim.), Etelä-Pohjanmaan kansanopisto 1892—1952. Korpisaaren toveriliitto, Ilmajoki 1953
Kallio, Rauni, ’23_Elina Haglund’, haastattelu nauhoitettu 6.6.1968, <https://drive.google.com/drive/folders/0B31j8ZGBIzDfQVU4ZjJhZEhIWE0>
Kipinä. Kaustisen nuorisoseura ry, 1895—1995. EKE-Tuote, Kaustinen 1995
Toivonen, Esko, Nukeri: Kansanelämää Kaustisella. Gummerus, Jyväskylä 1996
Toivonen, Esko, Viulujen ja naularistien Kaustinen. Gummerus, Jyväskylä 1995
___________________
1 Rauni Kallio, ’23_Elina Haglund’, haastattelu nauhoitettu 6.6.1968,
< https://drive.google.com/drive/folders/0B31j8ZGBIzDfQVU4ZjJhZEhIWE0 >, 40:20; 43:38.
2 Kallio, 08:05.
3 Kallio, 03:12.
4 Kallio, 07:16.
5 Kallio, 03:43.
6 Kallio, 09:02—09.
7 Kallio, 12:00.
8 Kallio, 12:22.
9 Kallio, 15:15.
10 Kallio, 16:09 (ruotsin “räkna”:sta, tässä yhteydessä ”laskea mukaan”); 17:24.
11 Kallio, 18:13.
12 Hannuksela, Lauri (toim.), Etelä-Pohjanmaan kansanopisto 1892—1952. Korpisaaren toveriliitto, Ilmajoki 1953, s.14; 22.
13 Kallio, 18:52.
14 Kallio, 18:11.
15 Kallio, 21:20—35.
16 Kipinä. Kaustisen nuorisoseura ry, 1895—1995. EKE-Tuote, Kaustinen 1995, s. 213.
17 Teuvo Tuorilaa lainattu ’Kallis kotiseutuni’-runon julkaisun yhteydessä. Valitettavasti lehtileikkeestä ei käy ilmi lehden nimi tai päivämäärä. Puhelinkeskustelussa kirjoittajan kanssa 14.4.2021 Tuorila kuitenkin muistaa 90-luvulla tekemässään tutkimuksessa yhdistäneensä laajalti kerättyä suullista perimätietoa ja kirjallisia lähteitä. Tuorila selventää, että yhdistyksen aktiivit toimivat monissa rooleissa. Elinan puheenjohtajuus on saattanut siis olla, jollei virallista, niin de facto.
18 Tuorilan tutkimusmuistiinpanoista selviää, että Elina esitti juhlarunon Nuorisoseuran kesäjuhlissa elokuussa 1914 (Tuorila, puhelinkeskustelu 15.4.2021).
19 Sihteerin rooli vakiintui myöhemmin miesten tehtäväksi (Tuorila, puhelinkeskustelu 15.4.2021).
20 ’Yöjuoksulla’ tarkoitetaan nuorten seurustelua. Muita kokouksen aiheita saattoi olla esim. uuden meijerin rakennus (Tuorila, puhelinkeskustelu 15.4.2021).
21 Kallio, 23:07—22.
22 Kallio, 23:24.
23 Keskustelu kirjoittajan kanssa kesällä 2020.
24 Aten Amerikan matkojen päivämäärät ja määränpäät ovat epäselvät. Perimätiedon mukaan matkoja oli kolme, joista yksi saattoi olla jo ennen Aten ja Elinan naimisiinmenoa. Ossi Penttilän omistamassa, Reijo Ojalan tekemässä Penttilä-sukuselvityksessä Aten kohdalle on merkitty ”Amerikkaan 1904 ja 1906?”—tällöin Atte olisi ollut teini-ikäinen, mutta on mahdollista, että hän matkusti veljiensä kanssa.
25 Kallio, 24:55.
26 Kallio, 24:04.
27 Kallio, 24:14. ”turnips” on kaiketi rehunauris.
28 Kallio, 24:32.
29 Kallio, 24:47.
30 Kallio, 25:12.
31 Kallio, 27:06.
32 Kallio, 26:12.
33 Kallio, 26:55—27:05.
34 Tuorilan näkemästä Keskipohjanmaa -lehdessä julkaistusta Inkan kuolinilmoituksesta käy ilmi, että Atte oli tällöin Kanadan puolella (Tuorila, puhelinkeskustelu 15.4.2021).
35 Kallio, 26:27.
36 Kallio, 27:54.
37 Kallio, 30:04.
38 Kallio, 38:12.
39 Tuorila kertoo, että Elina oli tyytymätön toukokuussa 1933 päätettyyn jakoon, ja valitti tästä. Maanjako-oikeus käsitteli asiaa 12.6.1934, mutta lopputuloksesta ei ole tietoa. Myöhempi edesottamus tilalla sattui, kun Haglundien sauna paloi: Keskipohjanmaa uutisoi 1000—1500 markan arvoisen saunan palaneen yön aikana poroksi 25.7.1939. (Tuorila, puhelinkeskustelu 15.4.2021)
40 Kallio, 32:49—59.
41 Kallio, 38:00.
42 Hannuksela (toim.), s. 104.
43 Tuorila ’Kallis kotiseutuni’-runon yhteydessä ja puhelinkeskustelussa 14.4.2021.
44 Pekka Kivelä Facebook-viestissä Helena Kotilaiselle, 4.5.2019. Näin Elinaa ja Isokangasta kuvataan myös Maija Ahosen artikkelissa, ’Varaslähtö festivaaleihin: Kaustisella vietettiin kotiseutujuhlaa vuosikymmenien tauon jälkeen’, Perhonjokilaakso, 3.7.2019, <https://www.perhonjokilaakso.fi/uutinen/576818>.
45 Anna-Liisa Finnilä puhelinkeskustelussa kirjoittajan kanssa 16.3.2021.
46 Finnilä, puhelinkeskustelu 16.3.2021.
47 Mauno Järvelän Facebook-viesti Helena Kotilaiselle 9.3.2021. Järvelä tähdentää, että tarinan kertoi alun perin Elias Kentala, eli Puhkion Elias, ja sitten Eino Kentala eli Aapan Eino.
48 Kallio, 43:35.
49 Kallio, 43:36.
50 Kallio, 42:20.
51 Finnilä, puhelinkeskustelu 16.3.2021.
52 Esko Toivonen, Viulujen ja naularistien Kaustinen. Gummerus, Jyväskylä 1995, s. 233.
53 Kallio, 44:44—45:30.
54 Kallio, 42:55; Kreeta Haapasalo, ’Lapseni minun kotia’-laulu lainattu osana Haapasalon sepittämää omaeläkertaa: Esko Toivonen, Nukeri: Kansanelämää Kaustisella. Gummerus, Jyväskylä 1996, s308.